Entisen oppilaan puhe Hyhkyn koulun 120-vuotisjuhlassa 18.11.2023

Arvoisat rehtorit, hyvät kutsuvieraat, rakkaat hyhkyläiset. Nuoremmat ja vähän vanhemmat,

Olen siis Ilpo Rantanen ja erona tuohon edeltävään esitykseen on ainakin se, että en ole roolihahmo. Olen oikeasti näin vanha. Kävin tätä koulua aikana, joka nykyisille oppilaille on kaukaista esihistoriaa, eli vuosina 1976-1982. Ensimmäisestä luokasta kuudenteen. Silloin koulu täytti 75 vuotta.

Hirveän pitkälle en ole täältä elämässäni päässyt, asun edelleen tuossa parinsadan metrin päässä isovanhempieni vanhassa talossa, jonne täältäkin usein koulun jälkeen tuosta silloisen Mallastehtaan ohi suuntasin. Talon aikanaan rakennuttanut isoisäni kävi niin ikään tätä koulua, laskin tuossa että siitä kun pappa on tätä koulua käynyt on nyt aika tarkkaan sata vuotta. Oma poikani on ensi syksynä tulossa tuohon eskariin. Toivon ettei liity tähän asiaan että siellä näyttää olevan seinissä valmiina pehmusteet.

Käyn töissä alle kahden kilometrin päässä, rehtorina Pispalan koulussa, jossa silloin käytiin täältäkin hammaslääkärissä. Niitä käyntejä en ajatellut tässä muistella. Säästän itseäni ja teitä.

Kouluilla oli toki toisenlainenkin yhteys, nelos-, vitos- ja kutosluokalla minua opettaneen Osmo Virtasen vaimo Tuula työskenteli siellä opettajana. Kun reilu vuosi sitten vietimme paluujuhlaa Pispalassa, pariskunta oli luonnollisesti kutsuttujen listalla. Valitettavasti he eivät ole nyt täällä ja mikäli alkaisin kertoa tarinoita Osmosta, ei mikään varattu aika riittäisi, joten sivuutan tunnetuimmat legendat luottaen, että kaikki ovat ne jo muutenkin kuulleet.

Ensimmäisestä kolmanteen luokkaan minua opetti toinen talon pitkäaikainen opettaja, jonka ensimmäisenä päivänä ensimmäisellä tunnilla lausumat sanat, ”Minun nimeni on Liisi Marjokorpi ja minä opetan tätä ensimmäistä luokkaa,” muistan edelleen, vaikka niistäkin tulee kolmen vuoden kuluttua kuluneeksi viisikymmentä vuotta.

Aika erilaisesta maailmasta tultiin alakouluun kuin nyt. En tarkoita pelkästään sitä etten edes tiennyt mistään esiopetuksesta, vaan muistan miten suuri ihme oli esimerkiksi liitutaulu, josta saattoi pyyhkiä tekstin pois. Nykypäivän lapset ovat tutustuneet ennen kouluun tuloa hieman edistyneempään teknologiaan. Toki mekin pääsimme teknologiaan tutustumaan, aina joskus joku oppilas sai kunnian vääntää kammesta opehuoneen spriillä toimineessa kopiokoneessa. Ja todellinen jättiharppaus oli, kun kuudennen luokan keväällä tutustuimme videokameraan, jolla kuvasimme luokastamme jopa videon. Hyhkyssä oltiin ajan hermolla, Osmo esitteli meille kerran liikuntatunnilla mm. uuden, opiskelijoiden keskuudessa suosiota saaneen lajin nimeltä sähly.

Molemmat entiset luokkatilani ovat nyt muussa kuin opetuskäytössä, toinen opettajainhuoneena ja toinen ruokalana. Toivon että asioilla ei ole välitöntä yhteyttä. Paljon on muuttunut, mutta ei sentään aivan kaikki. Olimme tuossa pihassa Pispalan koulun 0.-2. luokkien kanssa väistössä parikin vuotta. Kun katselmoimme tuota Mallastehtaankadun puoleista aitaa tarkoituksena rakentaa siihen toinenkin portti, joku työryhmän jäsenistä kommentoi, että: ”Se on tuokin aita elämää nähnyt.” Oli helppo todeta, että: ”Kyllä. Mäkin olen neljännellä luokalla katkaissut siihen käteni.” Aita onneksi säilyi ilman vaurioita.

Vuosia Hyhkyn koulussa on tullut muisteltua usein. Muun muassa silloin, kun ensimmäistä kertaa apulaisrehtorina olin tekemisissä kaupungin koulujen kerhopaletin kanssa. Harrastava iltapäivä -toiminta oli silloin organisoitu niin, että varmaan sen jotenkin pystyisi monimutkaisemmaksikin tekemään, mutta en ainakaan itse keksi miten. Muistelin että meidän aikanamme Liisin johdolla soitettiin koulun jälkeen ainakin nokkahuilua ja kitaraa, oma koulutaivalkin päättyi kitara kaulassa tuolla koulun silloisessa juhlasalissa Mörköoopperaa esittäen. Osmon johdolla toimi koripallokerho, vaikka tuossa äsken mainitussa salissa ei pystynyt pelaamaan muuta kuin roskakoripalloa. Osmo hankki meille salivuoroja tuolloin uudesta ja hienosta Lamminpään koulun salista ja treenasimme varmaan enemmän kuin moni seurajoukkue. Omalla kohdallani tuo koripallokerho on sitten eri muodoissaan jatkunut kohta 40 vuoden ajan, aloin valmentaa koripalloa ysiluokkalaisena syksyllä 1984 ja teen sitä edelleen.

Toisen silloisen hiihtoladun päälle on nyttemmin noussut Haapalinnan kylä, mutta tuossa Hyhkynlaaksossa on onneksi taas viime vuosina päässyt edes lyhennettyä lenkkiä hiihtämäänkin. Osmollehan tosin yksi asuinalue tai muutama kymmenen kerrostaloa olisi tuskin ollut ongelma, mehän kävimme suunnistamassakin mm. Lamminpäässä ja Mustassavuoressa.   

Koulussa oli turvallista. Jos omaa kouluaikaa muistelee, ehkä pelottavinta mitä tapahtui oli se, että jalkapalloni lensi tuosta pihasta aidan yli naapurin puolelle. Naapurissa asui vanha rouva joka tunnettiin nimellä Tuhori, koska tällä oli tapana käydä takavarikoimassa pihaansa lentäneet pallot ja ainakin joiltakin osin paikkansa pitäneen kaupunkilegendan mukaan puhkoa ne veitsellä. Takavarikkoon päätyi myös oma palloni. Onneksi pappani tunsi kyseisen rouvan, koska jo silloin kaikki tunsivat Hyhkyssä kaikki, ja lakki kourassa marssittiin vielä samana iltana oven taakse palloa takaisin ruinaamaan. Pallo löytyi, tuhoutumattomana.

Nykyään puhutaan paljon tilojen ja oppimisympäristöjen muunneltavuudesta. Hyhkyssä muunneltavaa tilaa edusti esimerkiksi yläkerran aula, jossa pystyi pitämään voimistelutunteja, joka-aamuisia päivänavauksia joita opettajat vuorotellen urkuharmonilla säestivät sekä toteuttamaan hampaiden fluorauksia joihin jonossa säännöllisesti luokittain siirryttiin. Sitä en muista nautittiinko sokeripalan yhteydessä saatu rokote tuolla aulassa vai omassa luokkatilassa.

Arviointi oli tiukkaa. Kun siirryin yläasteelle, keskiarvo nousi puolellatoista numerolla ja pysyikin siellä koulutaipaleen loppuun saakka. Mutta varmasti kuitenkin kohdillaan, koska edelleen muistan mitä ensimmäisen luokan todistuksessani Liisi Marjokorven kirjoittamana lukee: ”Käden työ epävarmaa. Tunnollinen poika, joka ehkä turhaankin pelkää epäonnistumista ja mahdollisia moitteita.” Liisi Marjokorpi oli muutamassa kuukaudessa todennut sen, mihin itselläni meni kymmeniä vuosia. Jos olen oppinut vieläkään.

Jatkoin täältä Clasuun lukemaan latinaa. Latinaan kuuluvat olennaisesti lentävät lauseet, kuten ”Qualis rex, talis grex” – millainen johtaja, sellainen lauma. Johtajaopettaja Heikki Simola oli meille jossain määrin etäinen hahmo, mutta hänen lämmin, arvovaltaa huokunut, rauhallinen olemuksensa välittyi jokaisella kohtaamisella. Jälkeenpäin on ollut helppo ymmärtää, että Hyhkyn koulu oli juuri sellainen paikka kuin oli pitkälti johtajansa ansiosta. Auktoriteetin ei tarvitse perustua pelkoon, eikä sitä hankita ääntä korottamalla – päinvastoin. Silloin kun Simolan kohtasimme, myös hän kohtasi meidät. Ja kaikesta näkyi että hän välitti siitä, mitä meille kuuluu.

Jos katsotaan mitä Tampereen kaupungin perusopetuksen sivuilla lukee syksyllä 2023 niin siellä lukee näin: ”Kaikki koulun oppilaat ja koulussa työskentelevät aikuiset vastaavat omalta osaltaan siitä, että koulussa on turvallista ja että koulun toimintakulttuuri tukee terveyttä ja hyvinvointia. Koulussa huolehditaan kannustavasta kohtaamisesta, arjen huolenpidosta ja riittävästä oppimisen ja koulunkäynnin tuesta.”

Jos pitäisi kiteyttää se, millainen muisto jäi siitä mitä Hyhkyn koulussa tehtiin jo 40 vuotta sitten niin se olisi aikalailla sanatarkasti tuo.

Kiitos kunniasta päästä nämä sanat tänne tänään lausumaan ja onnistunutta, pitkään odotettua juhlapäivää kaikille. Kiitos siitä työstä jota täällä tehtiin omien kouluvuosieni aikana ja tehdään edelleen. Eläköön Hyhkyn koulu!