Onnea Suomi - sata vuotta nuori

”Nationalismi. Opettaa sinut ottamaan kunnian saavutuksista, joihin sinulla ei ole mitään osuutta ja vihaamaan ihmisiä, joita et ole koskaan tavannut.”

Noinhan sitä sanotaan. Sanonnan alkuperää en tunne, mutta osuu valitettavan usein valitettavan oikeaan.

”Minä rakastan tätä maata.” Näin sanoi Sauli Niinistö presidenttiehdokkaaksi lähtiessään ja sanontaa on sen jälkeen siteerannut useasti mm. Klamydia-yhtyeen keulahahmo Vesa Jokinen välispiikeissään. Paljon tuttua tunnistan siinäkin.

Itsenäinen Suomi täyttää 6.12. sata vuotta. Miten juhlistaa sitä niin, että tuo esiin rakkautensa tätä maata kohtaan ja kiitollisuutensa siitä, että maa on saanut vuodesta 1917 asti itsenäisenä pysyä ilman, että sortuu muutenkin nousussa olevaan kiihkonationalismiin ja pönkittää sen mukanaan tuomia pöhköjä lieveilmiöitä? Keväällä edesmennyt presidentti Mauno Koivisto tapasi aikoinaan sanoa että ”itsenäisyydellä ei pitäisi niin kauheasti elämöidä.” Samaa mieltä siitäkin.

Ajattelin aloittaa itsenäisyyspäivän vieton tutkiskelemalla mitä Suomi, sen kieli ja kulttuuri minulle merkitsevät. Mitä on suomalaisuus?

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä mahdottomammaksi käy sanoa että ”Suomi on tällainen” tai ”suomalaiset ovat tällaisia.” Ei ole. Eivät ole. Tai joku jossain on, joku toinen ei. Suomi on monimuotoinen maa, pinta-alaltaan yksi isoimmista Euroopassa, siihen mahtuu monenlaista kolkkaa ja monenlaista ihmistä. Hyvä niin.

Valtakieleksi täällä on viimeisimpien 150 vuoden aikana muotoutunut suomi. Suomen kieli ei ehkä ole foneettisesti aina kovin kaunista, mutta kieli on rikas ja ilmaisuvoimainen ja sen käytössä ovat vuosien saatossa ansioituneet monet suuret mestarit.

Kielessämme sana isänmaallisuus on vuosien saatossa merkinnyt milloin mitäkin. Se on voinut merkitä sitä, että vasta saavutettu itsenäisyys ei ole riittänyt, vaan entisen emämaan olisi pitänyt antaa meille lääniä enemmänkin. Tai sitä että voittamattomana pidetyn Saksan kyljessä on lähdetty sitä lisää hakemaan. Nykyään isänmaallista on usein se, että levitetään Pietarin trollitehtaissa kyhättyä, itänaapurimme intressien ja narratiivin mukaista propagandaa.

Suomen menestystarinan taustalla on kansainvälisyys. Taitava tasapainoilu idän ja lännen välissä niin poliittisesti kuin esimerkiksi kauppasuhteissakin. Moni maamme taloudelliseen ja teolliseen kehitykseen vaikuttanut henkilö on myös tullut tänne ulkomailta. Silti suhtautuminen ulkomaalaisiin on monesti varauksellista, epäluuloista ja valitettavan usein myös vihamielistä. Pieni, reilun viiden miljoonan ihmisen markkina-alue elää viennistä, siitä yli 60% suuntautuu EU-maihin, mutta sen sijaan että aktiivisesti pyrkisimme tuota yhteistyötä edelleen kehittämään, moni haluaa ennemmin nähdä EU:n mörkönä, jonka puhalluksesta kaikki jäätyy.

Suomessa vallitsee demokratia. Kansa valitsee yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella päättäjät päättämään puolestaan. Mutta aina se valitsee väärin. Jokainen hallitus on entistä huonompi ja jokainen pääministeri siten historian huonoin. Kansan valtaa pitäisi lisätä esimerkiksi kansanäänestyksiä lisäämällä, mutta samalla hienointa ja parasta aikaa oli silloin kun Kekkonen johti maata itsevaltiaan tavoin. Herraviha on kansassa syvällä, eikä se ihme ole. Politiikassa kun ei tarvitsisi kuin turvata nykyiset palvelut ja tuet, mutta velkaantuminen olisi saatava loppumaan. Tuloja pitäisi saada lisää, esimerkiksi veroista, mutta toisaalta sekin on paha asia jos joku on kovin suurituloinen. Paitsi lottovoittaja ja ulkomailla nimellisesti asuva urheilutähti. Ne ovat siistejä tyyppejä.

Sellainen joka on paljon esillä, on varmasti hyvä myös omassa hommassaan, on se urheileminen tai joku muu työ. Sekin on julkisuutta, että pitää itse julmettua älämölöä itsestään. Tai muiden saavutuksista, jolloin ne ajan mittaan muuttuvat jo melkein omiksi. Julkkikset ovat cool, kunhan eivät liian pitkään työnnä naamaansa julkisuuteen. Silloin ne alkavat vituttaa. Paitsi ne, jotka puhuvat työkseen nettikameran edessä itsekseen. Niitä kun ei vanhempi sukupolvi edes tunne, joten turha julkisuus vaihtuu harmittomuudeksi. Se raja on hiuksenhieno.

Tai tarkemmin ajateltuna nykyinen palvelutaso ei kyllä oikeastaan riitä. Palvelut ovat vähän niin kuin työolotkin, nykyinen tilanne ei ole hyvä, mutta auta armias jos joku muuttuu. Kuten nyt esimerkiksi tämä sote. Ennen jokaisia vaaleja puhuttiin siitä, miten julkisia palveluja pitäisi pystyä kehittämään, koska asiakastyytyväisyys ei ollut hyvää. Rahaakin paloi surutta. Monet vaalit voitettiin osoittamalla joku olemassa oleva epäkohta, edes ratkaisun osoittaminen siihen ei ollut niin tärkeää. Vasta viime vuosina on huomattu, että muutos se vasta kamala asia onkin. Etenkin jos voidaan osoittaa, että joku hyötyy siitä.

Ennen oli paremmin. Tai siis sillä hetkellä tuntui, että kaikki on tosi huonosti, mutta jos ei mietitä sitä liikaa.

Työttömyys on hanurista, mutta niin on töissä oleminenkin. Sen ymmärtää, että menetetystä vapaa-ajasta maksetaan korvausta, mutta miten ihmeessä kaikesta siitä, mitä töissä joutuu tekemään, ei välttämättä makseta ekstraa? On monta ammattikuntaa, joiden edustajia ei tarvitse olla koolla kuin kaksi tai kolme, niin keskustelu kääntyy nopeasti siihen, miten vehkeestä heidän työnsä on. Mutta kaiken pitäisi silti olla jatkossakin kuten ennenkin, varsinkin jonkun muun ehdottamat muutokset ovat suoraan saatanasta. Paitsi palkka. Sitä pitää saada lisää. Se ei kelpaa että alennetaan veroja, jolloin reaalipalkka samalla nousee, palkkaa pitää saada lisää. Turha selittää, että silloin yleensä hinnatkin nousevat ja ostovoimasi tuskin kehittyy toivomallasi tavalla. Lisää liksaa. Paitsi naapurille ei välttämättä.

Yksi asia sentään yhdistää usein kansaa. Urheilu. Tai siis menestyksen hetkellä yhdistää. Silloin olemme sankareita kaikki, edes lajilla ei ole niin väliä. Ei silläkään, harrastaako sitä maailmassa juuri kukaan muu. Tappion hetkellä vain pelaajat ja valmentajat ovat paskoja. Yksilölajeissa vain se yksilö. Kisaturisti, jonka pää ei kestänyt. Toisaalta sekin yhdistää suomalaisia. Urheiluseuratkin ovat yhtä suurta perhettä aina ja ikuisesti. Siis mahdollisiin pettymyksiin asti. Budjeteilla ja niiden seurannalla ei ole niin suurta väliä, kunhan menestytään. Konkurssikaan ei silloin ole niin paha asia, koska hienot muistot kuitenkin elävät ikuisesti.

Kulttuuripersoonatkin ovat yhteisiä sankareitamme, silloin kun menestyvät ulkomailla. Jos eivät menesty, heidän työnsä on postmodernia tekotaidetta, jota ei tule tukea.

Suomi on mielettömän kaunis maa. Siis silloin kun täällä näkee jotain. Yleensä on pimeää ja joko niin sateista tai kylmää, ettei kummassakaan tapauksessa tee mieli mennä ulos katsomaan miltä siellä näyttää, mutta hyvällä säällä ja päivänvalolla ja ainakin johonkin vuodenaikaan on kaunista. Ehkä se vuodenaikojen ja sääolojen vaihtelu juuri tekee sen, että hyvinä aikoina täällä on kauniimpaa kuin missään. Eri puolilla maata on vieläpä tarjolla hyvinkin erilaisia näkymiä. Se on joskus hieman erikoista, että luontoa suojellaan sitä kiivaammin mitä kauempana siitä asutaan, mutta ei nyt mietitä suotta sitäkään liikaa.

Suomi on rakas kotimaani, jonne on ulkomailta aina hieno palata. Jos ei avaa lehtiä tai varsinkaan sosiaalista mediaa. Silloin iskee usein silmille kahta kovemmin se ankeus ja loputon valittaminen, joka henkistä ilmapiiriä turhan voimakkaasti dominoi. Sen toivoisi joskus muuttuvan. Samoin sen, että Suomi ja suomalaiset nähdään jonkinlaisena yhtenäisenä kollektiivina, mikään edellä olevista kärjistyksistä ei varmasti pidä paikkaansa kaikkien suomalaisten kohdalla ja edelleen hyvä niin. Moninaisuus on rikkautta.

Suomi on lukuisissa tutkimuksissa osoittautunut todella monella mittarilla mitattuna joko maailman parhaaksi maaksi tai yhdeksi parhaista. Ainakin vähiten epäonnistuneeksi. Taloushistorian tutkiminen osoittaa, että meillä menee nyt paremmin kuin koskaan. Varallisuuserot ovat vähentyneet merkittävästi ja yleinen elintaso on noussut valtavasti. Aineellinen hyvinvointimme on ennen näkemättömällä tasolla. Kunhan vain itsekin kiinnitämme huomiota siihen, mitä meillä on. Turvallisuus ja tasa-arvo ovat maailman huippuluokkaa. Kehittämistä on edelleen monessa asiassa, mutta mikäänhän ei lopu siihen, että maamme täyttää keskiviikkona pyöreitä.

Kun suunnittelimme yhteistyötä Aamulehden kanssa koulumme Suomi 100-teemaviikkoa koskien, sloganiksi muotoutui lopulta ”100 vuotta nuori.” Sillä nuorihan Suomi vasta on. Sekä itsenäisenä valtiona että kansakuntana. Ja Suomen tulevaisuuden avaintoimijat ovat heitä, jotka ovat tänä päivänä lapsia ja nuoria. Osa heistä tulee kenties aikanaan juhlimaan Suomen 200-vuotispäivää.

Suomea nykyisen kaltaiseksi muovanneet ja sen itsenäisyyttä turvanneet sukupolvet ansaitsevat lämpimän kiitoksen työstään. Mutta yhtä tärkeää on katsoa eteenpäin, seuraaviin sataan vuoteen. Ja yhtä tärkeää kuin katsoa Suomea sisäänpäin, on nähdä täältä ulos. Siellä avautuu hienolle maallemme ja kansakunnallemme yhä uusia mahdollisuuksia, jos vain haluamme niitä nähdä.

Paljon onnea, Suomi. Minäkin rakastan tätä maata.