Kiusaamisen ehkäisyyn oma Tampereen malli

Viime päivinä on puhuttanut tapaus, jossa 11-vuotias poika on pahoinpidelty vantaalaisen koulun pihalla. Ajan hengen mukaisesti tapahtumasta on kuvattu video, jota on levitetty sosiaalisessa mediassa. Kohteeksi joutunutta oppilasta on Vantaalta kantautuneiden tietojen mukaan kiusattu koulussa jo pidempään.

Opettajana ja rehtorina, joka on parin viime vuoden aikana tullut hankkineeksi myös konfliktinratkaisuun liittyvää täydennyskoulutusta, olen itsekin saanut osani kysymyksistä. Miten tällaista voi tapahtua? Miten on mahdollista, että koulu ei tee mitään, vaikka kiusaaminen on jatkunut jo pidempään? Kenen pitäisi vaihtaa koulua ja koska ja minne?

Ensinnäkin totean, etten voi ottaa tähän nimenomaiseen tapaukseen kantaa. En tiedä siitä riittävästi. Pahoinpitely on luonnollisesti aina väärin ja myös rikoslain mukaisesti rikos. Suomi on kuitenkin oikeusvaltio, jossa tällaisessa tapauksessa tulee kuulla kaikkia osapuolia, riippumatta siitä mitä mieltä heidän oletetusta toiminnastaan on. En ole kuullut, en tiedotusvälineiden välityksellä enkä henkilökohtaisesti.

Jotakin on mennyt pahasti pieleen jo ennen kuin tällaista tapahtuu tai kuvatun kaltainen kiusaaminen ylipäätään alkaa, tulisi selvittää mitä. Oman kokemukseni perusteella suhtaudun aina varauksella näihin ”ei ole puututtu” -syytöksiin. Se ettei koulu tiedota kaikista tekemistään toimenpiteistä julkisesti, on lain edessä pakon sanelemaa ja usein myös tarkoituksenmukaisin tapa toimia. Koulu saa myös usein kuulla monista asioista vasta jälkikäteen, jolloin puuttuminen on jo myöhäistä.

Koulu yksin ei ongelmia ratkaise, vaikka tekisi mitä. Jos koulu ja oppilaan huoltaja(t) eivät tee yhteistyötä tai ole samalla sivulla siinä, millainen käyttäytyminen hyväksytään ja millaista ei, lopputulos on tuskin koskaan kovin hyvä. Sillä ei edes ole merkitystä kuka on oikeassa ja kuka väärässä, jos osapuolet eivät kunnioita toistensa kasvatustyötä ei työn tuloskaan ole paras mahdollinen. Vantaan tapahtumia tuntematta on mahdotonta sanoa, miten tässä tapauksessa on toimittu ja miksi lopputulos on näin surullinen.

Omassa ajattelussani konfliktitilanteiden työstö on nelivaiheinen prosessi:

1)      ennaltaehkäisy

2)      väliintulo

3)      selvittely

4)      jälkihoito

Uutisoinnissa on keskitytty ainoastaan varsinaiseen tapahtumaan. Laaja konsensus vallitsee siitä, että koulussa tapahtuva pahoinpitely ei ole ”koulukiusaamista” vaan se on pahoinpitely ja sen selvittely kuuluu opettajien väliintulon jälkeen poliisille. Koska tekijät ovat alaikäisiä, myös lastensuojeluilmoituksen teon tulee olla itsestään selvä asia aina kun fyysistä väkivaltaa käytetään, koulussa tai sen ulkopuolella.

Laaja konsensus vallitsee onneksi nykyään myös siitä, että ns. KiVa koulu -ohjelma, jonka sinetin suojissa kouluissa on vuosia voitu todeta että mehän toimimme kiusaamista vastaan kun kerran olemme KiVa koulu ja lisäksi kysyttäessä aina vastaamme että meillä on kiusaamiseen nollatoleranssi, joutaa tänä päivänä jo historian romukoppaan. Enemmänkin pitäisi keskustella siitä, kuinka vähän ymmärrämme konfliktien synnystä, niiden ratkaisusta ja jälkihoidosta, jos oikeasti kuvittelemme, että viisastenkivi löytyy näin kapeasta siivusta kokonaisuutta.

Eikä se viisastenkivi löydy rangaistuksistakaan. Sanktioitakin teoista tarvitaan, mutta on sanomattakin selvää, että vaikka oppilas istuisi viiden tunnin jälki-istunnon, se ei korjaa niitä vaurioita jotka teon myötä ovat syntyneet. Eikä se korjaa niitä vaurioita jotka ovat syntyneet jo aiemmin, niitä jotka ovat mahdollistaneet sen että joku tekee tuollaisen teon. Myös pahoinpitelyyn syyllistyvä oppilas tarvitsee moniammatillista apua ja tukea.

Erilaiset prosessikaaviot ovat kouluissa tärkeitä. Kahdesta syystä: 1) Toiminta on ennakoitavaa ja kaikkia toimijoita kohtaan tasapuolista ja 2) kun samanlaisina toistuvat ydinprosessit ovat selkeitä, aikaa ja energiaa vapautuu ainutkertaisiin ja yllättäviin tilanteisiin.  Kiusaaminen on kuitenkin usein monimutkainen vyyhti, jossa ei aina edes ole selkeästi kiusattua ja kiusaavaa osapuolta. Tai konfliktin pitkittyessä mukaan on tullut uusia osapuolia, joko yllyttämään osapuolia, liittymään heihin tai kostamaan jonkun toisen henkilön puolesta. Rajanveto siihen, mikä on koulussa ja mikä vapaa-aikana tapahtuvaa toimintaa, on hankalaa. Kiusaaminen voi tapahtua vapaa-aikana, mutta sen seuraukset näkyä koulussa.

Meillä pitää siis olla selkeä toimintamalli, jonka kuitenkin pitää taipua tarvittaessa hyvinkin moninaisiin tilanteisiin. Mallin pitää olla portaittainen, eli mitä teemme intervention hetkellä vs. mitkä ovat seuraavat askeleet, jos ongelmakäyttäytyminen ei lopu. Koko ajan pitäen mielessä, että meillä on joka tapauksessa edessämme ongelma, jos kiusaamista ylipäätään pääsee tapahtumaan - ennaltaehkäisy mm. tunne- ja yhteistyötaitojen opettamisen, yhteisöllisen toimintakulttuurin luomisen ja oppilaiden ryhmäyttämisen avulla on aina ensisijaista. Ja jos kiusaaminen on jo tapahtunut, mikään ei lopu siihen että syyllistä rangaistaan. Seuranta ja jälkihoito ovat tärkeä osa prosessia.

Ymmärryksemme näistä asioista lisääntyy koko ajan. Koulu ei ole mikään muusta yhteiskunnasta erillinen saareke, vaan koulussa tapahtuu normaalia ihmisten välistä vuorovaikutusta. Meillä on kaikki edellytykset luoda edellä kuvaamani malli. KiVa koulu oli kovin kapea-alainen ja vertaissovittelu VerSo valitettavasti soveltuu vain rajalliseen osaan konfliktitilanteista. Tamperetta monin verroin pienempi Kajaani laati oman SoPu-ohjelmansa, joka on mielestäni monin tavoin edellä mainittuja moniulotteisempi ja parempi.

Myös Tampereelle olisi aika luoda oma malli kiusaamisen ehkäisyyn. Suomessa on maailman paras koulu ja Tampere on Suomen paras kaupunki. Meidän koulumme voivat olla tulevaisuudessakin maailman turvallisimmat.