Suomalainen Tampere onkin mahtava juttu!30.03.2017 ”Tässä maassa asuu siis erisukuista ja erikielistä kansaa – – Harvat ovat niin sekoittumatonta sukuperää, ettei heidän suvustaan jonkun suonissa ole virrannut eri kansakuntain verta. Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena, – kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä tämän hyväksi, – ovat yksi kansa.” Näin kirjoitti Zacharias Topelius Maamme -kirjassaan vuonna 1876. Reilut 70 vuotta myöhemmin, vuonna 1948 Heikki Waris puolestaan toteaa teoksessaan Suomalaisen yhteiskunnan rakenne seuraavaa: ”Suomen kansa on rodullisesti hyvin yhtenäinen. – – yhtenäisyyttä tehostaa lisäksi se, että maassamme on ainoastaan kolme, lukumäärältään ja merkitykseltään aivan mitättömän pientä rodullista vähemmistöä. – – Tämä kansan rodullinen yhtenäisyys on valtakunnan yhtenäisyydelle ja lujuudelle arvokas tuki.” Mitä tapahtui tässä välissä? Sitä on tutkinut tänään Vuoden tiedekynä -palkinnolla palkittu dosentti Miika Tervonen. Tervosta kiinnostaa se, miten käsitys yhtenäisestä suomalaisesta kansasta ja myytti yhden kulttuurin Suomesta on rakennettu ja keitä moinen narratiivi on historian saatossa palvellut. Palkitussa artikkelissaan hän viittaa myös siihen, että suomalaisuuteen liitetään usein tyhjiä symboleja, joiden käytölle ei historiasta löydy pohjaa. Tervonen on tutkinut sitä, millaista tulkintaa suomalaisuudesta on kulloisessakin historiallisessa kontekstissa ollut poliittisesti tarkoituksen mukaista tuoda esiin. Hän korostaa artikkelissaan erityisesti 1930- ja 1940-luvun tapahtumien merkitystä kirjoittaen niistä näin: ”Toisen maailmansodan lopputulos merkitsi kansallisesti suuntautuneelle suomalaiselle historiankirjoitukselle syvällistä kriisiä. Kansallismielinen ”näkemyksellinen” historiankirjoitus vaihtui Renvallin Historiantutkimuksen työmenetelmät -teoksen viitoittamana ”tieteellis-objektiiviseen” lähestymistapaan. Samalla rotuajattelun kytkeytyminen natsi-Saksan poliittiseen perintöön pakotti vähitellen vaihtamaan tutkimuksessa käytettyä käsitteistöä. Humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta hallinneet taustaoletukset muuttuivat kuitenkin hitaammin kuin käytetty sanasto. Käsitys yhden kulttuurin Suomesta oli muodostunut niin vahvaksi, että sodanjälkeinen pyrkimys ”kansallisesta intomielisyydestä” vapaaseen tieteelliseen historiankirjoitukseen ei horjuttanut sen asemaa. Päinvastoin, juuri sotienjälkeiset vuosikymmenet vaikuttavat vakiinnuttaneen myytin yhden kulttuurin Suomesta. Ajatus suomalaisista kansallisesti tai ”rodullisesti” yhtenäisinä kytkeytyi sodan jälkeen myös ajatukseen maahanmuuton vähäisyydestä ja sen olemattomasta merkityksestä Suomen historiassa. Taustalla oli, paitsi sotapropagandan vahvistama näkemys yhtenäisestä kansakunnasta, myös muuttunut väestöllinen todellisuus. Talvi- ja jatkosodan aikana ja sen niitä seuranneina vuosina valtaosa maassa sotien välisenä aikana oleskelleesta ulkomaalaisväestöstä joutui poistumaan maasta, joko karkotettuina, internoituina tai ”palautettuina”. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä maahanmuutto taantui itsenäisyyden ajan alhaisimmalle tasolle. Syntyi käsitys, ettei Suomessa koskaan olisi maahanmuuton tai etnisyyden historiaa ollutkaan.” Palkinnosta uutisoitaessa, on nostettu esiin Tervosen kommentti siitä, millaisiin tarkoitusperiin myyttiä yhden kulttuurin Suomesta on käytetty: ”Ajatus yhtenäiskulttuurista on kuitenkin paitsi myytti, myös yhä vahingollisempi sellainen. Se tuo 1900-luvun alkupuolen rotuajattelun kaikuja monimuotoistuvaan arkeemme ja legitimoi muukalaisvastaisuutta.” Tämä kiteyttää pitkälti sen, mitä pohdiskelin jo pari vuotta sitten kotisivuillani aina Hommafoorumille asti päätyneessä tekstissä otsikolla ”Älkää viekö minulta isänmaatani.” Se löytyy täältä ja seison sen takana edelleen. Tuntuu edelleen karmealta huomata, että sanoilla ”isänmaallisuus” ja nyt myös ”suomalaisuus” on rasistisia piilomerkityksiä ja niiden käytöllä oikeutetaan YK:n ihmisoikeusjulistuksen vastaista toimintaa. Myös politiikassa. Tervosen artikkeli muistuttaa kuitenkin siitä, mitä suomalaisuus historiallisten faktojen pohjalta tarkasteltuna on. Se ei ole yhtenäiskulttuurissa elävä rodullisesti yhtenäinen kansakunta. Tuo myytti on tietoisesti ja tarkoitushakuisesti vuosikymmenten saatossa rakennettu. Sen sijaan siteeraan vielä uudestaan Topeliusta, joka kiteytti asian jo kauan sitten näin osuvasti: ”Tässä maassa asuu siis erisukuista ja erikielistä kansaa – – Harvat ovat niin sekoittumatonta sukuperää, ettei heidän suvustaan jonkun suonissa ole virrannut eri kansakuntain verta. Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena, – kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä tämän hyväksi, – ovat yksi kansa.” Juuri tuollaisen Suomen minäkin haluan. Juuri tuollaisen Tampereen minä haluan. Nostan käden pystyyn virheeni merkiksi, olen tulkinnut työmatkallani päivittäin näkemäni vaalilauseen aivan väärin. Suomalainen Tampere onkin mahtava juttu. |