Siinä näkijä missä tekijä (TT-Frenckell 3.3.2018)

”Tavoitteena on, että isoin tarina tapahtuu katsojan päässä.” Näin linjasi Tampereen Teatterin vierailuesityksen, tamperelaisen Teatteri Siperian ja helsinkiläisen Projektori-ryhmän yhteistyönä toteuttaman, Hannu Salaman romaaneihin pohjautuvan Siinä näkijä missä tekijä -näytelmän ohjaaja Juha Luukkonen ennen näytelmän ensi iltaa helmikuussa 2018.

Siinä se. Jos välillä tuntuu, että nykypäivän ihmistä pitää lakkaamatta viihdyttää, visuaalista ärsykettä oltava jatkuvasti tarjolla kaikkialla ja teatterin lavallakin tarpeen vähintään ampua joku raketilla kuuhun, jotta esitys olisi vaikuttava, Luukkosen johdolla toteutettu produktio on kaiken tuon täydellinen vastakohta. Ja sellaisena äärimmäisen toimiva. Tuntuu ja vaikuttaa. Pitkään.

Esitys on pitkä, 20 minuutin väliaika mukaan lukien lähes kolme tuntia. Ensimmäinen näytös kestää yli tunnin ja 20 minuuttia eikä näyttämöllä tapahdu koko aikana käytännöllisesti katsoen mitään. Lavasteina on ramppi, pöytä, muutama tuoli ja Salmisen perheen piilottelema kirjoituskone – ja siinä se sitten onkin. Näyttelijät istuvat lähes koko näytöksen ajan kuin television legendaarisessa Kymppitonni-ohjelmassa, kaikki näyttelijät ovat käytännössä koko ajan näyttämöllä, spottivalo poimii kulloinkin äänessä olevan hahmon ja muutoin vain teksti puhuu. Puhuu niin vahvasti, että Juha Lagströmin taustamusiikkikin vaikuttaa välillä jopa osin tarpeettomalta, kiilaa suotta tekstin päälle. Ja tekstiä on paljon. Jo pelkästään hämmästyttävän määrän vihaa sisällään kantava Maija Salminen (Hanna Gibson) pudottelee ensimmäisessä näytöksessä sellaisen määrän tekstiä, että allekirjoittaneelta räjähtäisi pää, jos kaikki se pitäisi ulkoa opetella. Mutta en olekaan näyttelijä.

Ja ihailla täytyy näyttelijöiden ammattitaitoa saada teksti elämään, vaikka istualtaan näytteleminen esimerkiksi kehon käytölle varsin rajalliset mahdollisuudet tarjoaakin.

Toisessa näytöksessä liikutaan huomattavasti enemmän paikasta toiseen, pienin mutta varsin onnistunein dramaturgisin (Ari-Pekka Lahti) ratkaisuin. Aulis Ahteinen (Salaman alter egosta Harri Salmisesta sujuvasti Ahteiseksi muuntautuva Jukka Peltola) on palannut desanttina Neuvostoliitosta ja Pispalan vastarintaliike alkaa toteuttaa tuhovoimaltaan suurempiakin operaatioita kuin kirjoituskoneen piilottelu. Pispala itsessään ei näytelmässä tule esiin oikeastaan millään tavalla (miksi muuten?) mutta Tampereelle rakennetaan samaan aikaan Suomen Pankin taloa ja Tammerlundin Reska (Juha Lagström) pääsee kerran ohranan kynsistä, koska opiskelee Klassillisessa lyseossa (jota Salama itse aikoinaan kävi), tuntee (Clasun sisäseinästä löytyvän) sanonnan Huc nihil mali intret sekä lehtori Franckenin.

Vielä enemmän kuin näyttämöllä, tapahtuu kuitenkin tosiaan katsojan päässä. Suuret linjat vuoden 1918 sodasta jatkosodan kiistakysymyksiin, Suomen tukalaan asemaan Natsi-Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton välissä, avartuvat historianopettajallekin osin uudella tavalla. Siihen päälle liikkeen sisäinen, ääriliikkeille usein tyypillinen dynamiikka. Kun koko yhteisössä kukaan ei luota keneenkään, puhutaan sitten ideologisista kysymyksistä tai siitä kuka on joskus pannut ketä. Lopulta parhaiten selviävät he, jotka syyllistyvät häikäilemättömimpiin petoksiin tovereitaan kohtaan. Ja ennen kaikkea – esityksen tapahtumat sijoittuvat 1940-luvulle, mutta kuinka pitkä matka sieltä oikeastaan tähän päivään on?

Kieli on voimakasta, välillä tarpeettomankin voimakasta. Karkeimmat dialogit käydään pariskuntien, erityisesti Santtu ja Maija Salmisen kesken. Heidän keskinäinen suhteensa saa myös pohdiskelemaan entisaikojen parisuhteita laajemminkin. Rauha menneille sukupolville, mutta onhan tuossa myös paljon tuttua. Kuten myös sitä jotain selittämätöntä, joka on silloinkin pitänyt pariskunnat yhdessä. Kutsuttakoon sitä sitten vaikka rakkaudeksi.

Näyttelijöistä ovat vielä mainitsematta Tuukka Huttunen, Marika Heiskanen, Sami Lanki, Satu Turunen, Riikka Papunen ja Sakari Tuominen. Kaikki heistä ansaitsevat kiitoksen ihan jokaisen hahmonsa onnistuneesta tulkinnasta. Visuaalisesta ja äänimaailmasta vastuussa olevat Noora Salmi ja Saija Raskulla ovat myös aivan erityisen maininnan arvoisia – ja kuka ikinä valo- ja äänisuunnittelun käytännön toteutuksesta lauantai-iltana vastasikin. Pekko Käpin jouhikon ja kulloistenkin valaistusratkaisujen sekunnin kymmenesosan tarkka taimaus ei varmasti ole ihan helppoa vaikka nykytekniikka asiassa auttaisikin.

Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä esitettävästä Siinä näkijä missä tekijä -näytelmästä on tietenkin vaikea sanoa mitään yleispätevää, koska näytelmä todellakin tapahtuu katsojan päässä ja sen myötä jokainen katsoja näkee enemmän tai vähemmän eri näytelmän. Varmaa on ainakin se, että jokainen katsoja kokee näkemänsä esityksen eri tavalla. Se ei, kuten Salamakaan, viime kädessä ota kantaa kuka on oikeassa ja kuka väärässä – mutta pyrkii ymmärtämään, miksi kukin on sitä mieltä mitä on. Taito, jota tänä päivänä tarvittaisiin yhteiskunnassa vähintään yhtä paljon kuin tuolloin. Emme kai me ihmiset niin kauhean erilaisia voi olla jos 1940-luvun pispalalaisista kommunisteista kertovan näytelmän musiikkina toimii noin hyvin myös amerikkalainen 2000-luvun pop/rock?

Jos vaikka meidän sukupolvemme joutuisi maksamaan erimielisyyksistään vähän vähemmän raskaan hinnan.

Suosittelen. Lämpimästi.