Itsenäisyyspäivän passio

Kun Suomi 100 -juhlallisuudet kohta ovat ohi, oletettavasti saa taas useasti vastata kysymykseen: ”Miten juhlistit itsenäisyyspäivää?” Vastaus on tänä vuonna helppo: ”En mitenkään.”

Toki Suomi 100 sykähdyttää. Mielelläni olisin juhlistanut. Siihen että päivä meni enemmän tai vähemmän ohi, vaikutti moni asia. Olin kipeänä, pakko ottaa suht iisisti. En tajunnut, että kunniavartio on Kalevankankaalla vain 45 minuuttia. Klo 16-18 oli treenit. Torstaina aamulla kahdeksaksi töihin ja pitkä päivä edessä. Perjantaina on peli. En ollut ehtinyt enkä kyennyt suunnittelemaan tämänkään päivän ohjelmaa etukäteen. Eikä kyllä mihinkään oikeastaan kutsuttukaan.

Sitä olen miettinyt paljon, miksi oikeastaan ei ollut minkäänlaista juhlamieltäkään. Alla toki oli työpaikan Suomi 100 -teemaviikko, josta ei montaa positiivista tuntemusta jäänyt – mitä ei pidä käsittää väärin, ei johdu siitä etteivätkö teemaviikkoa järjestämässä olleet kollegat olisi tehneet erinomaista työtä. Taustalla ovat muut syyt.

Uskon, että aika paljon johtuu siitä, että kun ei mihinkään tapahtumaan itse päässyt, on tapahtumien seurannassa ja ilmapiirin välittymisessä aika pitkälti median varassa, erityisesti sosiaalisen median. Ja mitä enemmän sosiaalista mediaa seuraa, sitä enemmän vain masentuu. Sen olen huomannut, että kun ikää tulee lisää, yhä enemmän heijastaa sitä energiaa mikä ympärillä on. Enää ei jaksa olla se hiili, joka palaa, että muut syttyisivät, vaan positiiviset ja negatiiviset energiat, ihmisten positiiviset ja negatiiviset aurat kokee yhä vahvemmin.

Kuka valittaa mistäkin. Vaikka kuinka monta asiaa olisi hyvin, se yksi vielä korjaamatta oleva epäkohta on sellainen joka pitää juuri tällaisena päivänä nostaa esille ja sitä pitää rummuttaa lakkaamatta. Edes lapsia ja alpakoita ei säästetty. Heidätkin on uhriutettu todisteltaessa, miten surkeassa tilassa satavuotias Suomi on. Monelle tuntuu edelleen olevan ongelma ihan jo sekin, että Suomessa asuu ihmisiä joiden ajatukset ja elämäntavat ovat erilaisia kuin omat. Heihin suhtaudutaan joko vihamielisesti tai avoimen pilkallisesti, ikään kuin olemassa olon oikeutus olisi vain itsellä ja omalla viiteryhmällä. Siihen päälle vielä itse rakennellut olkiukot, joita tottakai pitää vastustaa tänäänkin.

Se, miten hyvin asiat Suomessa ovat, näkyy siinä, millaiset asiat ongelmina koetaan. Ensimmäisessä maailmassa on ensimmäisen maailman ongelmat. Samoin se, että Suomi on vapaa maa, näkyy siinä, että sosiaalisessa mediassa saa vapaasti määkiä tällaisenakin päivänä. Jotkut saavat siitä jopa taloudellista hyötyä itselleen. Jotkut saavat siitä toimeentulonsa ympäri vuoden muutenkin. Joillekin identiteetti perustuu siihen, että ei voi mennä massan mukana ja juhlistaa itsenäisyyttä, koska kuva itsestä intellektuellina yli-ihmisenä vaarantuu. Huomionarvoista on ollut, että moni itsenäisyyden juhlimiseen jopa ivallisesti suhtautuva henkilö saa kuitenkin toimeentulonsa täysimääräisenä juuri siltä samaiselta valtiolta, jonka itsenäisyyttä henkilö kokee alentavaksi vaivautua juhlimaan.

Mieli on pahoitettu jopa siitä, että valtioneuvoston kanslia on lähettänyt suomalaisille onnittelutekstiviestin. Minulle olisi kelvannut ja olisin siitä jopa ilahtunut, mutta en sellaista saanut. Eipä ole ensimmäinen kerta, kun jokin sellainen yhteisö, jota mielellään edustaa, johon ylpeydellä kuuluu ja jonka eteen kokee jonkin verran töitäkin tehneensä, ignoraa. Ei sentään toivottavasti ottanut kansalaisuutta pois tms. Se ehkä vähän huolestuttaa, että viestien lähetykseen käytetty järjestelmä on ilmeisesti sama, jonka välityksellä lähetetään tarvittaessa myös vaaratiedotteet. Mutta jos ei viestiä tule silloinkaan, niin sitten ei tule. Suomen itsenäistyessä miesten eliniänodote oli muutaman vuoden alle sen, mitä nyt viikko sitten täytin, eli kyllä täältä jo joutaa.

Satavuotias Suomi juhlikoon tänään edustajiensa välityksellä. On tähän juhlavuoteen mahtunut itsellenikin kuitenkin hienoja, mieleenpainuvia hetkiä. Nostan niistä esiin erityisesti seuraavat:

- Presidentti Koiviston upeasti toteutetut valtiolliset hautajaiset, jotka luultavasti samalla yhdistivät kansaa enemmän kuin mikään muu tapahtuma koko vuonna. Pitkän päivätyön isänmaansa eteen tehnyt valtiomies sai kansalta ansaitsemansa kunnioituksen.

- Täysi Helsinki Areena ja suoraan edessäni silmät suljettuina Maamme-laulua laulava uussuomalainen Jamar Wilson EM-koripallon avausottelussa Suomi-Ranska. Wilson, joka muuten lopussa ratkaisi ottelun Suomen voitoksi.

- Urkuritaiteilija Esa Toivolan uskomattomalla taituruudella tulkitsema Finlandia Tampereen Tuomiokirkossa viime maanantaina. Sain kuulla jopa kolmeen otteeseen. Otettu myös siitä, että Clasun senioriopettajat olivat tulleet paikalle kokemusta kanssani jakamaan.

- Kuvat Kalevankankaalta itsenäisyyspäivän aamulta ja Pyrinnön oma Pete Heinonen seisomassa kunniavartiossa. Sekä hänen vieressään kymmenet muut kunniavartioon osallistuneet. Hieno ele.

Kyllä. Puolet noista liittyy sotaan. Jos se on jollekin ongelma, niin sitten on. Itse kuitenkin edelleen koen, että vapautemme ja itsenäisyytemme ovat kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. ”Freedom isn’t free” ei sloganina oikein taivu suomeksi, mutta lontoonkielisenäkin siihen uskon. Ja niiden puolustamiseen on liittynyt ja liittyy edelleen myös sotilaallinen ulottuvuus, halusimme tai emme. Se asia kun ei meidän itse päätettävissämme ole.

Ja kuten vuosi 2017 on meille näyttänyt ja näyttää tänäänkin, puolustamista vaatii edelleen myös länsimainen demokratia. Ei sekään ole mikään itsestään selvä olotila. Eikä se Suomessakaan näiden ensimmäisten sadan vuoden aikana ihan täydellisesti ole aina toiminut, mutta paremmin kuitenkin kuin useimmissa muissa maissa.

Ympäri maailman on nähty tänään hienoja kunnianosoituksia Suomen itsenäisyydelle. Edelleen toivon, että osaamme kunnioittaa sitä myös itse. Ja nähdä maassamme sen, mitä muut meissä näkevät.

Maailman parhaan maan.