Rakkaudella esitetty - Suomen Kesäteatterin Jari Sillanpää -musikaali kesällä 2018

Melko lailla tasan kaksi vuorokautta sitten istuin tässä samassa paikassa kotipihallani ja kirjoittelin sivuilleni ajatuksia Viikinsaaren kesäteatterin tämän kesän Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -produktiosta. Kauheasti positiivista sanottavaa ei ollut, mutta en halunnut esitystä täysin tyrmätäkään, koska on hieno asia että Viikinsaaressa esitetään kesäteatteria. Lisäksi näyttelijät olivat hyviä.

Koska en tänä kesänä ollut varsinaisesti pitänyt vielä yhdestäkään näkemästäni kesäteatteriesityksestä, eikä yhdenkään esityksen yksikään kohtaus ollut saanut minussa aikaiseksi oikeastaan minkäänlaista tunnereaktiota, pohdin onko ongelma vain siinä, että olen niin vanha ja paatunut äijä että kesäteatteri ei yksinkertaisesti ole minua varten.

En pohdi enää. Tiedän että näin ei ole. Valkeakosken Apianniemessä toimivan Suomen Kesäteatterin Rakkaudella merkitty vei oikeastaan alusta asti mukanaan. Huomasin myötäeläväni roolihenkilöiden tunteita ja elämäntapahtumia, nauravani useammallekin vitsille (tapahtuu teatterissa muutenkin harvoin) ja kyllä, muutaman kerran pyyhkäiseväni silmäkulmaanikin. Sovitaan että oli vaikka hikeä, olihan ulkona kuitenkin yli 30 astetta lämmintä.

Menin katsomaan esitystä useammankin tuttavani suosituksen perusteella. Odotukseni eivät olleet järin korkealla. En erityisemmin fanita Sillanpään musiikkia, en koe että kukaan on sen suurempi taiteilija mitä pahemmin asiansa ryssii, tai että sähläilyjä, sekoiluja ja mokailuja tulisi sen erityisemmin glorifioida. Enkä todellakaan ollut varma, miten Jari Ahola klaaraa roolinsa karismaattisena, ilmeikkäänä ja varsinkin prime-vuosinaan upeaäänisenä Jari Sillanpäänä.

Aloitetaan viimeksi mainitusta. Klaaraa. Yhdessä Sillanpään nuorta ja herkkää puolta esittävän Martti Mannisen kanssa. Ratkaisu jakaa rooli kahdelle eri henkilölle, jotka monesti nähdään lavalla myös yhtaikaa, on hyvä ja toimiva – etenkin kun jako ei perustu mihinkään typerään ja keinotekoiseen Hyvä Jari / Paha Jari -vastakkainasetteluun. Lisäksi molemmat tekevät roolistaan itsensä näköisen. Manninen muistuttaa enemmän Tampereen perusopetuksen vastaavaa rehtoria Ville Raatikaista kuin Sillanpäätä, eikä Aholakaan yritä olla Sillanpää siinä kuin vaikka Janne Reinikainen Badding tai Otto Kanerva Juice. Maneerit loistavat poissaolollaan, mutta itse Ahola loistaa silti. Vuonna 85-musikaalin wannabe-rocktähtenä Maunona ensimmäisen kerran näkemäni Ahola on oikeasti karismaattinen hahmo ja hyvä laulaja, joka täyttää lavan samalla tavalla kuin Sillanpää parhaimmillaan. Toisin sanoen tekee näyttelijän työnsä. Ahola on roolissaan sanalla sanoen fantastinen, eikä Manninenkaan siitä kauas jää.

Päätähden elämänkumppani Petra Ahola tuli viimeksi nähtyä TTT:n Viulunsoittaja katolla -musikaalissa ja mietin silloin, miten blogissani jotenkin kauniisti sanoisin, että tämä oli esityksessä vähän tapettia siskoihinsa verrattuna. Sitä vaaraa ei tässä esityksessä ole. Sillanpään Sari-siskona Petra Ahola saa katsojassa pienillä eleillä aikaan suuria tunteita - ja näyttelee sivuroolinaan humalaista naista luultavasti paremmin kuin kukaan koskaan.

Jokaisen esiintyjän voisi oikeastaan kehua erikseen (tekstissä mainittavien henkilöiden lisäksi Ushma Karnani, Heidi Kirves, Harri Penttilä ja Kia Lehmuskoski). Mukaan lukien bändi, jossa Sami Ruusukallio, Ali Ahmaniemi, Jimi Hautamäki ja Sampsa Rättäri muodostavat mielenkiintoisen manserock-ensemblen.

Se, että esityksen jokainen palanen toimii, johtuu mielestäni osaltaan siitä, että Heikki Paavilainen on osannut ohjaajana löytää jokaiselle sopivan kokoiset saappaat täytettäviksi. Vaikka mukana on taustaltaan kirjava joukko jossa välillä näyttelijät laulavat ja tanssivat, välillä tanssijat näyttelevät ja Sillanpään rakastetun roolissa debytoi näyttämöllä hard rock-yhtye Reckless Loven solisti ja Radio Rockin kaikkien aikojen paras kesäpoika Olli Herman, kukaan ei joudu tekemään enempää kuin osaa. Tavallaan kuvaavaa on se, että ainoa kohtaus, jossa tuntui että ”nyt ei oikein lähde,” oli kohtaus, jossa Olli Herman on yksin lavalla ja laulaa. Miehellä on iso lavakarisma ja hän laulaa työkseen, mutta kohtaus, jossa hänen pitäisi ottaa estradi haltuun ja näyttää miten esiintymishommat hoidetaan, ei sellaisenaan toimi. Se on näytetty jo.

Toinen kohtaus, jota hieman vierastin, oli se, jossa Tuomas Enbuske-hahmo tajuaa, että hän saa ohjelmassaan Sillanpään tulemaan kaapista. On vaikea kuvitella arroganttia ja itsetietoista Enbuskea noin lapsellisen riemuissaan asiasta. Mutta kokonaisuuden kannalta pieni ja marginaalinen asia.

Näkemäni esitys oli viikon viimeinen, perjantai-iltapäivän veto. Esityksiä on paljon takana ja vielä ihan kiitettävästi edessäkin. Katsomo oli vain hieman yli puolillaan. Kaikki ainekset huitaista esitys läpi, kuitata rahat ja lähteä viikonlopun viettoon. Kaikkea muuta. Koko esiintyjäkaarti näytti siltä kuin Jari Ahola aikoinaan Mauno Pepponen hahmossa keikalla, joka kenties saattaisi olla hänen ainoansa koskaan. Vahvimmin tämä tuli mielestäni esiin kohtauksessa, jossa Jani Rasimus ja tyrmäävän upea Niina Rajaniemi tanssivat taustalla. Kohtaus toimii näytelmässä enemmän tai vähemmän siirtymänä ja pääosassa on kuitenkin liidiä laulava näyttelijä, mutta tanssijat vetävät roolinsa kuin kaikki olisivat katsomassa juuri heitä ja vain tämän tanssin. Ei ihme, että esityksessä ei ole yhtään varsinaista lavastetta. Ei niitä tarvita mihinkään, näyttelijät luovat kulloisenkin tilanteen ja miljöön ja tanssijat täydentävät kokonaisuuden. Näyttämöä koristavilla suurikokoisilla palkeillakin on lopulta merkitystä.

Musiikkikin koskettaa. Sitä on paljon, mutta dialogiakin mahtuu mukaan ja tarina kulkee sujuvasti aina lapsuusvuosista Ruotsissa tangokuninkuuden kautta 50-vuotisjuhlien kunniaksi järjestetyn massiivisen stadionkonsertin jälkeisiin post festum-tunnelmiin.

Jos jostain pitää nillittää, niin esitys loppuu hieman kesken. Se on yllättäen kymmenisen minuuttia ennalta ilmoitettua lyhyempi. Ja vaikka näytelmästä tasoja löytyykin, niin loppukohtaukseen asti kaikki on kesäteatterityyliin kuitenkin ollut enemmän tai vähemmän rautalangasta väännettyä ja dialogi välillä siinä rajoilla mennäänkö yksinkertaistuksissa jo naiviuden puolelle. Lopussa on kuitenkin symboliikkaa ja tilaa katsojan omalle tulkinnalle – kunnes se Satulinna sieltä yllättäen jo alkaa soida ja yleisö nousee seisaalleen antaen esitykselle sen ansaitsemat, valitettavan alhaiseen väkimäärään nähden todella raikuvat, aplodit. Jälkeen päin ajatellen tässäkin on kuitenkin puolensa, on vielä täysin auki millaisen lopun Sillanpään elämä ja ura tulevat saamaan. Sitä ei tiedä meistä kukaan, tuskinpa Jari Sillanpää itsekään.

Ja yksi on ainakin varmaa. Kukaan muu ei voi sitä hänen puolestaan käsikirjoittaa.