Pitkä mies näki kauas

Suomessa koettiin viime viikolla 100-vuotisjuhlavuotemme tähän asti vaikuttavin tapahtuma, kun presidentti Mauno Koivistolle järjestettiin valtiolliset hautajaiset. Presidenttien hautajaiset ylipäätään ovat olleet Suomessa viime vuosikymmeninä harvinaisia tapahtumia, edelliset järjestettiin vuonna 1986 ja sitä edelliset vuonna 1956, silloin tosin useammatkin. Valtiolliset hautajaiset ovat tällä vuosituhannella saaneet entiset pääministerit Kalevi Sorsa, Johannes Virolainen ja Harri Holkeri sekä sotilashenkilöistä Adolf Ehrnrooth. Hienoja tapahtumia kaikki, mutta Koiviston hautajaiset yhdistivät kuitenkin kansaa enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Tyylikkäästä ja onnistuneesta toteutuksesta ansaitsevat tunnustuksen myös Timo Soinin johdolla järjestelyistä vastanneet tahot.

Koivistosta, hänen elämäntarinastaan ja -työstään on sanottu paljon. Muutaman asian haluaisin silti vielä nostaa esille itsekin.

Suomessa on vuosisatojen ajan totuttu eri asteiseen ja eri suuntiin kohdistuvaan herravihaan. Kansanedustajan työstä on joskus jopa käytetty vertausta ”kansakunnan kusitolppa.” Presidentit ovat kuitenkin lähes järjestään olleet varsin suosittuja, äänestysprosentit presidentinvaaleissa korkeita ja istuva presidentti (Svinhufvudia 1937 lukuunottamatta) aina ehdolla ollessaan valittu uudestaan. Myös Koivisto nautti arvostusta yli puoluerajojen ja osin siksi, että hän osasi presidenttinä asettua puoluepolitiikan yläpuolelle. Koivisto tuki nimittämiään hallituksia myös silloin, kun hänen oma entinen puolueensa SDP ei ollut niissä mukana. Kun päätöksenteon lähtökohta on Suomen, eikä oman puolueen etu, historia viimeistään palkitsee.

Koivisto toimi pääministerinä kahdessa eri hallituksessa, joiden välissä hän toimi johtajana Suomen Pankissa. Lisäksi Koivisto toimi hieman yli puolen vuoden ajan pääministerin sijaisena Rafael Paasion hallituksessa vuonna 1972. Koivistoa seurasi pääministerinä Suomen pitkäaikaisin pääministeri, kaikkiaan neljää eri hallitusta johtanut Kalevi Sorsa. Tämän jälkeen yli yhden vaalikauden on pääministerinä toiminut vain Paavo Lipponen (Vanhanen toki jatkoi 2007). Sitten Lipposen hallituksen 1999-2003 ei yksikään pääministeri kuitenkaan ole toiminut tehtävässään edes täyttä kokonaista vaalikautta, saati palannut pääministeriksi tehtävästä kerran luovuttuaan.

Jokaisen suuren yrityksen johtoon valittava henkilö käy läpi merkittävän testipatteriston ja hänen ominaisuutensa ja kykynsä tutkitaan perusteellisesti. Myös aiemmalla työkokemuksella on tärkeä rooli. Miten ihmeessä Oy Suomi Ab:n tai jonkun vielä isomman valtion johtoon voi nykyään olla jopa ennemminkin suositus se, että ei omaa tehtävästä aikaisempaa kokemusta?

Koiviston kaudellakin tehtiin virheitä. Esimerkiksi ns. vahvan markan politiikka todennäköisesti oli sellainen. Mutta silloin ei vielä ollut sellaista määrää erilaisia tiedotus- ja kommunikaatiovälineitä kuin nyt, joiden välityksellä olisi nykytyyliin voinut kerätä poliittisia irtopisteitä, käynnistää someraivoa ja vaatia päitä vadille. Eikä voitu silloinkaan, kun Koiviston linjauksia kulloisiinkin kysymyksiin saatiin vähän odotella. Silloin puhuttiin negatiiviseen sävyyn ”jahkailusta” kun muistosanoissa on puhuttu positiiviseen sävyyn ”fundeeraamisesta.” Ehkä oli kuitenkin usein hyvä vähän miettiä ensin – eikä aina tarvinnut olla suuna ja päänä muutenkaan. Baltian maat saivat itsenäisyytensä ilmankin, että meille elintärkeitä suhteitamme Neuvostoliittoon tarvitsi vaarantaa.

Jos katsoo vaikkapa YLE:n Elävästä Arkistosta dokumenttia Koiviston virkaanastujaispäivästä, ei voi olla huomaamatta, että joka ainoassa puheessa mainitaan Kekkonen. Hänet mainitsee useaan otteeseen myös virkaan astuva presidentti itse. Koivisto korosti jatkavansa Paasikiven-Kekkosen linjalla, mutta samalla kun hän onnistui epäilyksistä huolimatta idänsuhteemme edelleen turvaamaan, hän jää myös historiaan presidenttinä jonka aikana jätettiin Suomen EY-jäsenhakemus eli otettiin siihen asti merkittävin askel kohti läntistä integraatiota. Ratkaisu on osoittautunut Suomen kannalta oikeaksi, vaikka sittemmin uudelleen Euroopan Unioniksi ristitty valtioliitto on täälläkin saanut myös kritiikkiä osakseen – helppo syntipukki monelle asialle kun on. Tässä maailmantilanteessa ratkaisu on osoittautunut erityisen kaukonäköiseksi.

Koivisto siis kunnioitti vanhaa, mutta osasi luoda uutta. Laajan sivistyksensä ja elämänkokemuksensa avulla hän osasi nähdä laajempia kehityskulkuja ja syy-seuraussuhteita.  Sellaisen sivistyspohjan merkitys ei tänä päivänäkään ole kadonnut mihinkään, päinvastoin.

Koivisto jäi historiaan myös suomalaisen kansanvallan palauttajana. Presidenttivaltaisen Kekkosen ajan jälkeen Koivisto puhui jo ennen valituksi tuloaan paljon parlamentarismista ja sen toteuttamisesta. Kun Kekkonen suorasanaisesti kehotti Koivistoa eroamaan pääministerin tehtävästä, Koivisto teki selväksi että hänen johtamansa hallituksen luottamuksesta päättää eduskunta – koska perustuslaki sanoo niin. Perustuslain merkitystä näinäkään aikoina ei voi liikaa korostaa.

Kun suomalainen media vuonna 2014 oli jälleen valittu maailman vapaimmaksi, kirjoitti Riku Rantala hienon blogin (jota valitettavasti en löytänyt enää tähän mistään) teemalla ”meillä on maailman vapain media – ja mihin me sitä käytämme?” Sama tulee mieleen puhuttaessa siitä, että Mauno Koivisto palautti presidenttikaudellaan ja sen seurausilmiöiden kautta Suomessa vallan kansalle: Miten ME sitä käytämme? Valtaan liittyy aina myös vastuu.

Omalla presidenttikaudellaan Koivisto aiheutti kohun ehdottamalla, että urheilutapahtumissa luovuttaisiin kansallislaulujen soittamisesta. Koivisto toi myös isänmaallisuutensa esille hänelle tyypillisellä matalalla profiililla edustaen sitä koulukuntaa, jonka mukaan itsenäisyydellä ei niin kauheasti kannata elämöidä. Kuriositeetti tuli mieleen katsellessa hänelle järjestettyjä, kansaa yhdistäneitä, tyylikkäällä tavalla isänmaallisia hautajaisia.

Kun Koivisto valittiin presidentiksi tammikuussa 1982, puhuttiin Koivisto-ilmiöstä. Voitto oli selkeä, kuten oli syytäkin olla sillä silloinen vaalijärjestelmä olisi mahdollistanut esimerkiksi Ahti Karjalaisen nousun vielä valitsijamiesten kokoontuessa ns. mustana hevosena mukaan kuvaan. Vaalikampanjaakin käytiin ensimmäistä kertaa Suomessa amerikkalaisvaikutteiseen show-tyyliin. Itsellänikin on hämäriä muistikuvia hänen vaalitilaisuudestaan Pyynikin Palloiluhallissa, jossa pienenä kuudesluokkalaisena istuin tapahtumaa seuraamassa.

Omassa puheessaan Koivisto siteerasi hieman mukaillen Eino Leinon Hymyilevää Apolloa päättäen puheensa sanoihin: ”Ihmiset, toistanne ymmärtäkää.” Runo täyttää ensi vuonna 120 vuotta ja tuosta illasta Pyynikillä on nyt 35 vuotta - mutta viesti on edelleen vähintään yhtä ajankohtainen kuin koskaan aiemmin. Ja juuri tuossa lauseessa kiteytyy se, missä se viime viikolla Hietaniemessä maan poveen kannettu sodan käynyt, satamassa tohtoriksi lukenut, sivistynyt ja paljon elämää nähnyt mies oli niin poikkeuksellisen hyvä.

Aktiivisena lentopallon harrastajana tunnettu Koivisto oli pitkä mies, joka näki kauas. Myös sinne verkon toiselle puolelle.

Siksi hän jää ansaitusti historiaan yhtenä suurimmista suomalaisista koskaan.