Onnea, HyPo!

Pitäisi varmaan yrittää olla työntämättä nokkaansa asioihin jotka eivät pätkääkään itselle kuulu ja samoin perskärpästelemättä mukana silloin kun joku saavuttaa jotain sellaista, johon itsellä ei ole pienintäkään osuutta. Mutta kun tässä kotiin saavuin ja Hyvinkään Pontevan koripallomestaruudesta täällä lueskelen, niin muutamalla sanalla ajattelin sitä kommentoida. Tituleerasihan Tampereenkiäliset uutiset juuri maanantaina minua ”koripalloanalyytikoksi” eikä siinä ohjelmassa koskaan kuulla muuta kuin tiukkaa asiaa, joten ehkä olen oikeutettu tästä asiasta jotain sanomaan.

HyPo voitti siis tänään seurahistoriansa ensimmäisen naisten Suomen mestaruuden. Arvostan sitä mm. siitä syystä, että seuran ensimmäinen visiitti naisten Korisliigaan kaudella 2012-13 päättyi liigasta putoamiseen jo samana vuonna. Sen sijaan että koko proggis olisi kaatunut siihen, divarista lähdettiin kohti uutta nousua jo seuraavalla kaudella. Valmensin itse kyseisellä kaudella Pyrinnön naisia ykkösdivisioonassa ja HyPo:n kotiotteluissa oli aina aivan erityistä tapahtuman tuntua. Osin siksi, että myös tapahtumajärjestelyt otteluissa olivat tuolle sarjatasolle aivan omaa luokkaansa. Pelasimme tuon kauden päätteeksi tiukan viiden ottelun mittaisen playoff-sarjan, jonka viimeisen ja ratkaisevan ottelun HyPo hoiti kotiin parin kokeneen avainpelaajan, kielitaidottoman päätuomarin ja tätä taidolla hyväksi käyttäneiden kotitoimitsijoiden avulla. Kauden päätteeksi kuitenkin nousimme molemmat Korisliigaan ja siellä Pyrintö onnistui kesän aikana roimasti vahvistuneen HyPo:n pari kertaa voittamaankin. Keväällä ei enää ollut jakoa.

Mitä sen jälkeen on tapahtunut? HyPo oli viime kaudella hopealla ja tällä kaudella mestari. Itse jatkoin tuon jälkimmäisen Pyrintö-kauden jälkeen matkaa Nokialle ja tämän kevään olen ollut koripallovalmentajana työtön. Pyrinnön naiset säilyivät nipin napin tällä kaudella ykkösdivisioonassa voittamalla viimeisen kierroksen ottelunsa.

Aika klassinen esimerkki siitä, että urheilussa ei ole väliä sillä mitä tapahtuu vaan sillä, miten siihen reagoi. Annatko periksi vastoinkäymisen kohdatessa vai opitko, analysoitko ja jatkatko matkaa? Miesten puolellahan ensimmäinen Korisliigavisiitti päättyi putoamiseen myös Kauhajoella, joka sekin nousi takaisin ja on vuodesta toiseen sarjan isoimmilla budjeteilla operoivia kestomenestyjiä. Pelaa huomenna Salossa finaalipaikasta ja seurahistoriansa ensimmäisestä mitalista.

HyPo:n tarina on myös hyvä osoitus siitä, että seura koostuu ihmisistä. Vaikka tuote olisi millainen ja brändi kuinka vahva, koko paketti luhistuu jos taustalla ei ole pitkäjänteistä työtä isolla sydämellä tekeviä ihmisiä. Hyvinkäällä malliesimerkki tästä on seuran puheenjohtaja Hanna-Mari Kujala. Entinen valmennettavani juniorimaajoukkueesta vuosilta 1993-94. Ensimmäinen junnumaajoukkue jossa sain olla mukana. Apuvalmentajana toimin, värikäs projekti kesti vuoden ja lähestulkoon jokainen mukana ollut pelaaja ehti sinä aikana kieltäytyä maajoukkueesta vähintään kerran.

Pelaajista entisiä valmennettaviani on mm. joukkueen sielu ja tällä kaudella ensimmäisen mestaruutensa voittanut Taru Tuukkanen, jonka silmistä ja otteista kiilsi koko kauden se että nyt ollaan missiolla ja kauan jahdattu mestaruus voitetaan. Tuukkasta tosin olen valmentanut vain yhden kevään nuorten maajoukkueessa, mutta se kevät jäi mieleen koska Taru teki silloin läpimurtonsa nuorten maajoukkuetasolla ja joukkueena johdimme PM-kisoissa kaikkia otteluita yli 30 pistettä. Voitimme kultaa. (Alunperin käytin tuossa edellä Tarusta ilmaisua huippulahjakkuus, mutta poistin sen, koska se olisi ollut understatement.)

Entisiä nuorten maajoukkuepelaajiani on HyPo:ssa Tarun lisäksi neljä ja seurajoukkueessa valmentamiani pelaajia oli kauden aikana rosterissa samoin neljä. Kaikille yhdeksälle erityisen suuret onnittelut mestaruudesta! Ainoa jonka kanssa yhdessä olemme voittaneet jotain, on Henna Salomaa, jonka kanssa voitimme tuplamestaruuden Espoossa kaudella 2008-09. Muutaman pelaajan kanssa on sen sijaan aika paljon hävitty. Esimerkiksi Titta-Riina Lepistö, joka on ollut HyPo:n kulmakiviä koko liigataipaleen ajan, oli mukana traumaattisella reissulla Skopjen EM-kisoihin 2008, jolloin hävisimme mm. Luxemburgille. Tittaan ei tosin kaaduttu silloinkaan.

Juttelin viime keväänä hyvinkääläisten kanssa aika paljon tästä kaudesta ja olin otettu siitä, että olin mukana kuvioissa yhtenä vaihtoehtona joukkueen valmentajaksi. En sinne päätynyt ja varmasti HyPo:n kannalta hyvä niin. Konseptiin on mahdoton kuvitella parempaa valmentajaa kuin Miikka Sopanen, jonka voittoprosentti päävalmentajana naisten liigassa on 2000-luvulla aika kova. Pestit sekä Catzissa että HyPo:ssa ovat päättyneet mestaruuteen. Kertonee jotain. Ei harmita pätkääkään, että olen itse Tampereella kuuntelemassa yläasteikäisten päänaukomista siitä miten sain Nokialta potkut ja Sopanen juhlii mestaruutta. Ja se on itse asiassa ilo huomata. Päinvastoin, Sopasen, HyPo:n ja tuttujen pelaajien puolesta aidosti iloinen. Enkä ole unohtanut kuka ensimmäisenä soitti samana iltana kanssaan kaljalle kun joulukuussa sain Nokialta potkut. Miikka Sopanen.

Mietin finaalisarjan aikana kummalle joukkueelle mestaruutta toivon. Kolme hienoa vuotta Espoossa viettäneenä ja joskus siellä jotain voittaneena tunnen tiettyä lukkarinrakkautta Espoota kohtaan, kuten luultavasti tulen aina tuntemaankin. Espoo United toimi kuitenkin tällä konseptilla vasta ensimmäistä vuotta ja nuori Espoo ehtii huippuvalmentaja Kujansivun johdolla vielä voittaa vaikka mitä. Nyt oli HyPo:n aika ja jos jo hopeasta järjestettiin viime keväänä torijuhla, niin eiköhän Hyvinkäällä järjestetä sellainen mestaruudestakin.

Se on naiskoripallolle aika iso juttu.

Onnea mestaruudesta Hyvinkäälle ja onnea kirkkaasta hopeasta Espooseen. Eikä auta unohtaa Catzin n:ttä peräkkäistä mitalia ja hienoa menestystä Baltian liigassa.

Ensi viikolla äänessä YLE Puheella miesten Korisliigan finaaleissa. Peli näyttää silloinkin kuka voittaa. Ja ensi kauden valmennuskuvioihinkin varmaan tässä toukokuun aikana palaillaan…