Nuoriso ei ole pilalla

Yksi kouluvuosi on jälleen kevätjuhlia vaille valmis. Omalta osaltani vuosi oli olennaisesti erilainen kuin monet aiemmat, koska olin töissä vain maaliskuusta kesäkuun alkuun. Mullistavia pedagogisia innovaatioita ei siis tullut tehtyä ja parista vasta ysiluokalla opetukseeni tulleesta ryhmästä jäi sellainen olo, että yhteistyö olisi ollut vielä paljon sujuvampaa, jos olisimme saaneet tutustua pidempään. Kaikkein haikein olo jää siitä, että kun kolme vuotta sitten lopulta sain opetettavakseni montessoriluokan, nämä vuodet menivät jotenkin ihan reisille. Kaksi ensimmäistä vuotta juoksin milloin missäkin kokouksessa tai koulutuksessa tai palaverissa tai tunnit sattuivat olemaan kaksoistuntina juuri sellaisena päivänä jolloin lukujärjestyksen mukaisia tunteja ei ole. Kolmannesta vuodesta olin sitten suurimman osan pois. Koko ajan oli kiire ja jouduimme käyttämään sellaisia työtapoja, jotka tälle ryhmälle eivät parhaalla mahdollisella tavalla sopineet tai joita en olisi halunnut heidän kanssaan käyttää. Jos joskus vielä saan samanlaisen luokan uudestaan, lupaan tehdä parempaa työtä – ja siihen uusi, montessoripedagogiikan periaatteisiin hyvin yhteensopiva opetussuunnitelma tavallaan velvoittaakin.

Sijaiseni teki kuitenkin niin erinomaista työtä ja oli niin suosittu, että vähän huono omatunto oli jopa töihin palata. Jotenkin tästä keväästä kuitenkin omaltakin osaltani suoriuduttiin ja oli oikein terapeuttista katsella taas edes pari kuukautta koulumaailmaa ihan tavallisen riviopettajan näkökulmasta. Sitä olin toivonutkin. Asiantila oli kuitenkin ohimenevä, ensi vuodelle on luvassa muutamia erikoistehtäviä kuten tiedottamista, tapahtumien järjestelyä ja Suomi 100-teemaviikon järjestelyistä vastaamista. Ne ovat toisaalta sellaisia hommia joista omaan kokemusta ja joita koen ihan osaavanikin. Lisäksi tulevat luokanvalvojan tehtävät, joihin on myös ihan mielenkiintoista useamman vuoden tauon jälkeen palata. Ryhmäkoko on koulussamme melko suuri ja ryhmä melko kirjava – oppilaita 9 eri alakoulusta, 11 eri alakoululuokalta, 4-5 eri kieliyhdistelmää, useampaa uskontoa, ET:tä, muita kotikieliä kuin suomi jne. Eli ryhmäyttämisen kannalta mielenkiintoinen positiivinen haaste johon suhtaudun positiivisin mielin.

Koulumaailma on kuluneen viikon aikana ollut tapetilla aika paljon. Koulukiusaamiseen liittyvillä kysymyksillä on hiillostettu erityisesti Lielahden koulun apulaisrehtoria Sami Jaakkolaa, jonka Aamulehdessä antamiin vastauksiin ei ole paljoa lisättävää. Asiallisia kommentteja.

On tullut vuosien varrella aika usein kiusaamista esim. kotisivuilla käsiteltyä itsekin. Muutama tiivistetty kommentti kuitenkin vielä tässä, koska aiheesta on tullut kysymyksiä: 1) Tätä Lielahden tapausta en tiedä kuin lehtien palstoilta, joten en ota siihen kantaa. 2) "Koulu ei ole tehnyt mitään" johtuu usein siitä, että ei ole tiedetty. Itse en ainakaan ole ikinä jättänyt puuttumatta kiusaamistapaukseen josta olen tiennyt. 3) "Kiusaaminen" on yhä monimuotoisempi käsite, kouluissa sosiaalisilta taidoiltaan yhä moninaisempia oppilaita. 4) Ennaltaehkäisy olennaista ja tässä suhteessa koulun toimintakulttuuri ratkaisevaa. Siksi kannatan vertaissovittelua yhtenä toimintamallina. Opettajat eivät ikinä voi tietää kaikkea mitä koulussa tapahtuu eikä heidän kuulukaan. 5) Jälkihoitoon kiinnitettävä myös huomiota, ongelma ei lopu siihen, että syyllinen saadaan kiinni. 6) Rangaistuksiakin tarvitaan, mutta ne eivät poista sitä, että kiusaaminen on jo tapahtunut. 7) Jokainen tapaus pitää käsitellä yksilöllisesti. Jos luokkasiirtoja tarvitaan, joskus on perusteltua siirtää kiusaaja, joskus kiusattu. Ja aina ei ole noin yksinkertaista määritellä kumpi on kumpi. 8) Vaikka koulu tekisi mitä, se ei riitä, jos heidän toiminnallaan ei ole kotien tukea. Silloin kun ollaan samalla sivulla, keinot löytyvät kyllä. Ellei olla, mitkään keinot eivät auta. Opettajien oikeudet ovat ihan riittävät. 9) Jos on tapahtunut rikos, siitä voi ja pitääkin ilmoittaa poliisille. 10) Monimutkaisiin ongelmiin ei ole yksinkertaisia ratkaisuja.

Usein on myös niin että se ettei ongelmaa saada ratkaistua tarkoita sitä, ettei sille ole tehty mitään. Siihen mitä saa mihinkin suuntaan kertoa on toki melko tiukat rajoitukset ja siksi koulu ei aina voi ihan kaikkia käytettyjä toimenpiteitä jokaiselle taholle huudella. Korostan kuitenkin kahta asiaa: 1) Kiusatun kokemukset eivät pyyhkiydy olemattomiin sillä että kiusaajaa rangaistaan ja siksi keskustelu ei saisi painottua vain siihen. 2) Kiusaaminen loppuu sillä että ei kiusata. Tässä ratkaisevaa on koulun sisäinen toimintakulttuuri ja sitä ei täysin voi ylhäältä päin synnyttää. Siksi oppilaat on tärkeää pitää mukana sen rakentamisessa, kutsutaan sitä sitten vertaissovitteluksi tai joksikin muuksi.

Toinen asiayhteys, jossa koulut ovat olleet esillä on järkyttänyt aivan erityisesti. Muutama vuosi sitten lanseerasimme Tansaniassa kouluille käyttöön sloganin ”No Fear Zone” eli paikka jossa oppilaat voisivat olla turvassa eivätkä kohtaisi sellaisia asioita jotka koulun ulkopuolella aiheuttavat pelkoa. Nyt kuitenkin helsinkiläisessä Vesalan koulussa joukko aikuisia rasisteja on ängennyt koulun välittömään läheisyyteen pelottelemaan oppilaita ja huutelemaan näille asiattomuuksia. Häiriköinti perustui MV-lehden perättömään uutiseen tapauksesta, jossa ensinnäkin koulu on toiminut mielestäni aivan esimerkillisesti ja antanut nuorille juuri sellaista kasvatusta jota heille kuuluukin antaa ja lapset luonnollisesti ovat koko asiaan aivan syytön osapuoli. Tuomitsen tällaisen toiminnan jyrkästi enkä ymmärrä, että tämän jo kuukausia eri puolilla Helsinkiä jatkuneen sirkuksen annetaan jatkua. Vaikutukset yhteiskuntarauhalle eivät voi millään tavoin olla positiivisia.

Vihan lietsominen maahanmuuttajataustaisten lasten tai ylipäätään jotakin uskonnollista vähemmistöä edustavan kansanosan ympärillä on suunnilleen yhtä järkevää toimintaa kuin se, että Yhdysvalloissa samat toimijat jotka vastustavat maahanmuuttoa ja pelkäävät sen lieveilmiöitä, kannattavat kuitenkin sellaisia toimia jotka lähivuosina ja -vuosikymmeninä tulevat aiheuttamaan laajamittaisen ilmastopakolaisuuden.

Viimeisimmät esimerkit osoittavat, miten tärkeää tehtävää koulu yhteiskunnassa suorittaa. Edelleen toivon, että opettajat muistavat itsekin arvostaa tärkeää työtään ja nähdä myös sen hyvät puolet. Kouluvuoden viimeinen viikko on siinä suhteessa erinomaista aikaa, etenkin ilman tapahtumien järjestämisestä aiheutuvaa stressiä. Valitettavan usein on niin, että kun joukko opettajia on koolla, työhön liittyvä keskustelu kääntyy alta viiden minuutin kovin negatiiviseksi. Resurssit, tekniset laitteet ja etenkin niiden puute, työn organisointi ja johtaminen, oppilaiden käyttäytyminen…. mikä milloinkin on huonosti. Turhan usein unohtuu se, että saamme tehdä työtä hienojen lasten ja nuorten parissa, joilla kullakin on omat vahvuutensa kun vain autamme heitä ne löytämään ja näemme ne itsekin. Tässäkin suhteessa työmme arvo mitataan usein vasta kauan sen jälkeen, kun oppilas on koulusta lähtenyt.

Kun nyt toivomuksia lähdettiin esittämään, esitän niitä lisää. Suurin osa näitä kestoaiheita, joita jaksan toivoa joka vuosi:

- Että oppilaat ja heidän vanhempansa näkisivät arvioinneissa enemmän niitä asioita, joissa oppilas on hyvä kuin niitä joissa hän ei ole.

- Että oppilaiden sallitaan myös epäonnistua ja häntä valmistetaan myös kohtaamaan joskus pettymyksiä.

- Että oppilasta ei arvoteta hänen kouluarvosanojensa perusteella.

- Että kouluille mahdollistetaan oppilaiden lahjakkuuden tukeminen jatkossakin.

- Että tiedolla johtamisen periaatteet säilytetään ja kouluihin suhtaudutaan objektiivisesti jatkossakin.

- Että oppilaat eivät oppisi kovin ahdasmielistä maailmankuvaa ja kiusaamisen malleja ainakaan aikuisilta.

- Että sivistys, tieto ja koulutus taas joskus saisivat yhteiskunnassa, niin meillä kuin muuallakin, sen arvon joka niille kuuluu.

Suomalaisessa urheilussa puhutaan aina joskus siitä, että meillä on vuosia ollut sellainen tilanne, että urheiluun satsaaminen on tavallaan pois jostain, kun monessa muussa yhteiskunnassa urheilumenestys on nimenomaisesti väylä eteen- ja ylöspäin. Meidän tulee yhdessä huolehtia siitä, että koulutuksen, tiedon ja sivistyksen hankkimiselle ei käy samoin.

Niin erikoiselta kuin se kuulostaakin, vähän jopa harmittaa, että kouluvuosi osaltani loppuu näin lyhyeen. Työ kuitenkin jatkuu, vaikka oppilaat osin vaihtuvatkin. Ja niin sen kuuluu ollakin.

Maailma muuttuu, yhteiskunta muuttuu ja koulu muuttuu. Mutta yhdestä asiasta olen tämänkin vuoden jälkeen täysin vakuuttunut: Nuoriso ei ole pilalla.