Kuusi päivää historiassa

Tein tuossa pienimuotoisen Pohjois-Euroopan kiertueen. Ehdin kuudessa päivässä käväistä niin Vilnassa, Kaunasissa, Leipzigissä kuin Berliinissäkin. Paljon tuli nähtyä ja koettua. Ajatuksiakin heräsi niin paljon, että ajattelin yrittää pukea ainakin osan myös kirjalliseen muotoon.

Vaikka olen ammatiltani historian opettaja ja työkseni paljon puhun asioista, jotka ovat joko tapahtuneet Berliinissä tai heijastuneet sinne, en itse ole koskaan kyseisessä kaupungissa Tegelin lentoasemaa (historiallinen paikka toki sekin) pidemmällä käynyt. Ja vaikka olen toiselta ammatiltani koripallovalmentaja ja suuresti ihailen juuri sellaista koripalloa, jota Euroliigassa vuodesta toiseen pelataan, en ole koskaan aiemmin ollut Euroliigan ottelussa livenä paikalla. Nyt nuo molemmat toteutuivat.

Berliinissä kävin päiväkävelyllä katsomassa valtiopäivätaloa, Brandenburgin porttia, juutalaisvainojen muistomerkkiä, Hitlerin bunkkerin sijaintipaikkaa, Checkpoint Charlieta, jäljellä olevaa muurinpätkää, Topography of terror-museota ja samalla kaikenlaista muuta, joka tuolle reitille osui - Trabant-museota unohtamatta. Alexanderplatzille asti en tällä kertaa ehtinyt, mutta sieltähän se tv-torni, entisen DDR:n maamerkki, horisontissa kajasteli. Joulukuisen terrori-iskun tapahtumapaikalla Zoologischer Gartenilla kävin tietämättäni ja vahingossa jo aiemmin matkalla Tegelistä juna-asemalle – hyppäsin lentoasemalla väärään bussiin ja päädyin kyseiseen paikkaan, enkä edes osannut vielä silloin tiedostaa että kyseessä oli sama paikka jossa rekka reilua kuukautta aiemmin ajoi joulutorille.

Tiivis paketti yhdessä päivässä ja hyytävän kylmässä tuulessa. Silti onnistunut. Ajatuksia herättävä kävelyretki aikana, jolloin 1930-luvun historia tahtoo turhan voimakkaasti toistaa itseään, muslimi on uusi juutalainen ja uusia muureja halutaan rakentaa. En ole varma syyllistyinkö turhaan ylidramaattisuuteen, mutta kyllähän siinä juutalaisvainojen muistomerkkiä tuijottaessani aika voimakkaasti puistatti ajatus, että meillä on kansanedustajina ja muissakin näkyvissä poliittisissa tehtävissä henkilöitä, jotka avoimesti julistavat – no, juuri samanlaisia oppeja jotka viime vuosisadalla lopulta johtivat niihin tapahtumiin, joiden muistoksi tuo valtavan kokoinen muistomerkki on pystytetty. Ettemme vahingossakaan unohtaisi.

Muutenkin, seistessäni paikassa, jossa Ronald Reagan vuonna 1987 piti kuuluisan ”Mr. Gorbatshov, tear down this wall” -puheensa, kenties yhden historian hienoimmista ja vaikuttavimmista, mietin tapahtumien kulkua näiden 30 vuoden aikana ja miten lyhyessä ajassa tunnumme jälleen unohtaneen historian opetuksista lähes kaiken. Alle 30 vuotta vasta onkin historiassa todella lyhyt aika. Vuoden 1989 tapahtumien aikaan olin armeijassa ja metsäleirillä Niinisalossa enkä tiennyt edes mitä tapahtuu läheisessä Kankaanpäässä, saati mitä ainutlaatuista ja historiallista tapahtuu Saksassa. Nyt se tiedetään. Muuri kaatui, usko ystävyyden ja yhdistymisen voimaan voitti, muurin ja erilaisten ideologioiden takaa paljastui hyvin samanlaisia ihmisiä. Nyt tunnutaan monesti menevän juuri päinvastaiseen suuntaan.

Itä-Saksan luhistumiseen osaltaan johtaneet mielenosoitukset käynnistyivät Leipzigista. Näissä ns. maanantaimielenosoituksissa väki kokoontui ensin Nikolainkirkkoon ja muodosti sitten rauhanomaisen kulkueen, johon osallistui parhaimmillaan neljännesmiljoona ihmistä. Kävin paikassa. Samaiselle, Karl Marx Platzille johtavalle kadulle, kokoonnutaan jälleen maanantaisin marssimaan. Kokoontujina ovat uusnatsit.

Berliinissä mentiin siis historian ehdoilla, Liettuassa koripallon ja siinä välissä Leipzigissä vähän molempien. Paikallista Uni-Riesen Leipzigia valmentava Anton Mirolybov ystävällisesti kutsui luokseen, majoitti ja kierrätti sekä kaupungin että sen lähiympäristön historiallisilla paikoilla. Nähtyä tuli paikkoja ja rakennuksia monilta historian ajanjaksoilta, sillä näyttävä ja nopeasti kasvava kaupunki tarjoaa upean kattauksen eri aikakausien monumentteja. Piipahdimme myös Kustaa II Aadolfin kuolinpaikalla Lutzenissa ja kansojen taistelun 1813 muistomerkillä. Vierailun päätteeksi näin Uni-Riesenin ottelun Bundesliigan kolmosen Bayern Munchenin reservijoukkuetta vastaan. Ponttiksen kanssa oli mukava muistella menneitä ja kaikenlaista, mitä koripallo on meille tuonut.

Onhan se. Iso asia elämässä, hieno ja antoisa laji, parasta mahdollista elämänkoulua. Jos joku ei usko, että koripallo on hienoa ja tärkeää, kannattaa matkustaa Liettuaan. Siellä tiedetään. Itsekin olin paikalla EM-kisoissa 1995 kun Liettua voitti ensi kertaa Venäjän. Ne ihmisten reaktiot eivät unohdu ihan heti. Olin Liettuassa kun maa voitti alle 19-vuotiaiden maailmanmestaruuden. Vastaanotto ja torijuhlat televisioitiin luonnollisesti koko maahan. Voin vain kuvitella, millainen tunnelma Zalgirio Arenalla on ollut pari viikkoa sitten, kun Zalgiris ensimmäistä kertaa voitti Euroliigassa Moskovan CSKA:n.

Koripallo on ollut olennainen osa liettualaisten kansallista identiteettiä sekä neuvostoaikana, että sen jälkeen. Sain takavuosina kunnian valmentaa sekä tytöissä (päävalmentajana) että pojissa (apuvalmentajana) 1991-syntyneiden ikäluokkaa Suomessa, ja Liettuaa vastaan pelatessamme kävi ilmi että tuo ikäluokka koettiin maassa hyvin erityiseksi. Vuosi, jolloin maa jälleen itsenäistyi. Kansallistunne käy ilmi myös sillä hetkellä, kun Zalgirio Arenan yleisö ennen ottelua kajauttaa Liettuan kansallislaulun. Satunnainen kisaturistikin tuntee kylmiä väreitä.

Liettualaiset ovat ylpeitä kansallissankareistaan. Jo itsenäisyyden alkuvuosilta muistan, kuinka eräs suomalainen junnukoutsi nuorten Baltian liigassa yritti kentän laidalta opastaa liettualaista erotuomaria. Tämän vastaus oli lyhyt mutta ytimekäs: ”Hey, we – Marculionis, we – Sabonis, you – nothing!”

Kummatkin tuomarin mainitsemista legendoista ovat perustaneet Liettuaan omat urheiluakatemiansa ja Saboniksen koululla Kaunasissa tuli vierailtuakin. Valitettavasti siellä ei tällä kertaa ollut harjoituksia käynnissä, mielelläni olisin seurannut. Herrojen asemaa liettualaisessa koripallossa kuvaa mm. se, että kun noissa Ateenan EM-kisoissa 1995 joukkue suivaantui loppuottelun tuomarityöskentelyyn ja uhkasi lopulta poistua kentältä kokonaan, Sabonis ilmoitti maksavansa sakot, jos näin tapahtuu. Valmistavan leirityksen ennen turnausta oli maksanut Marculionis. Sabonis on itselleni niitä suurimpia legendoja missään koskaan, vaikka miehen tribuutti-dvd Vilnan lentoasemalta jäikin ostamatta. Sellainen tuli kuitenkin kentän matkamuistomyymälässä ensimmäisenä vastaan.

Kun kuukausi sitten ostin lipun Kaunas Zalgirisin ja FC Barcelonan otteluun, sain paluupostissa henkilökohtaisen sähköpostiviestin, joka päättyi sanoihin ”Welcome to our beloved arena.” Upea Zalgirisin areena onkin. En oikein käsitä miten en ole aiemmin tajunnut, että noin lähellä pelataan Euroliigaa, edestakaiset lennot Vilnaan saa noin 150 eurolla, ottelulippu parhaille paikoille maksaa keskimäärin noin 30 euroa ja hotellihuone Kaunasissa alle 50 euroa yö. (Junalippu Vilna-Kaunas maksaa 5,60 e.) Ehkä siksi, että ei ole ollut oikein koskaan kauden aikana aikaa lähteä. Voin kuitenkin lämpimästi suositella, Zalgiriksen kotiottelu on elämys. Eikä tapahtumaa ainakaan latistanut se, että vastassa oli tarunhohtoinen Barcelona, jonka aloitusviisikossa pelasi muuan Petteri Koponen. Ihan ok pelasikin.

Noin valmennuksellisesta näkökulmasta paikkani oli pari riviä liiankin alhaalla, pelin analysointi ei oikein tuosta vinkkelistä onnistu, joskin Zalgiriksen valmentajana toimivan Sarunas Jasikeviciuksen toimintaa pystyi seuraamaan hyvinkin lähietäisyydeltä. Kun kuukauden päästä menen samalle areenalle uudestaan, paikka on onneksi riviä ylempänä. Silloin edessä seisoo Xavi Pascual, eli Zalgiriksen vastustajaksi saapuu kuusinkertainen Euroliigan mestari Panathinaikos.

Nykypäivänä ei tietenkään ole suurikaan uroteko matkustella viikon ajan pitkin Pohjois-Eurooppaa. Moni reppureissaa paljon kauempana ja paljon pidempiä aikoja tai siirtää koko elämänsä jonnekin aiemmin itselleen tuntemattomaan paikkaan maapallolla. Itsekin matkustellut tässä 47 vuoden aikana kohtuullisen paljon ja huomattavasti extremeimmissäkin olosuhteissa. Mutta jokin tästä reissusta teki erityisen vaikuttavan. Siksi halusin jakaa tämän pienen osan niistä lukuisista ajatuksista, joita matka herätti.

Liettuassa tuli muuten jonkin verran jutusteltua myös paikallisten kanssa. Nopean gallupin perusteella mm. moni asia oli Neuvostoliiton aikaan paremmin ja Trump oli USA:n presidenttiehdokkaista parempi valinta. Niin, maailman voi hahmottaa monin tavoin ja kaikki eivät ajattele kuten me. En edelleenkään ole keskustelukumppaneideni kanssa monestakaan asiasta samaa mieltä, mutta oli aika hätkähdyttävää jälleen huomata että ihmiset, joiden meidän logiikkamme mukaan pitäisi nimenomaan nähdä asiat juuri päinvastoin, näkevätkin ne aivan toisin. Jäin miettimään miksi näin on - mutta yhtä tärkeää kuin vastauksen löytäminen on ainakin muistaa tiedostaa, että näin on.

En tiedä onko urbaanilegenda totta ja onko Leo-Pekka Tähti koskaan sanonut, että ”vielä parempaa kuin voittaa kultaa paralympialaisissa, on se että ei ole vammainen.” Lausahdus tuli joka tapauksessa reissussa mieleen. Vielä parempi kuin helmikuun alussa kiertämässä Eurooppaa ja Zalgirio Arenalla katsomassa Euroliigaa, olisi totta kai olla edelleen valmentajana ja joukkueensa mukana valmistautumassa seuraavan päivän otteluun. Mutta koska niin ei nyt käynyt, en voi kuin olla kiitollinen että nämä nyt toteutuneet pienet unelmat oli ajallisesti ja taloudellisesti mahdollista toteuttaa. Kiitos erityisesti Ponttikselle majoituksesta ja opastuksesta että Kari Kilpiselle, joka koko idean Liettuan reissusta alun perin esiin nosti.

Vielä ennen töihin paluuta kertaalleen Bratislavaan ja sitten uudestaan Liettuaan. Uskon, että töihin palaa tämän reissun myötä taas vähän parempi historianopettaja.

Ja ehkä se taas vähän parempi koripallovalmentajakin vielä jonain päivänä palaa töihin.