Kyllä sinä kelpaat

Maamme erinäisissä oppilaitoksissa alkaa jälleen yksi lukuvuosi olla paketissa. Varma kevään merkki ovat tässä vaiheessa erinäiset kannanotot niihin perinteisiin jotka kouluvuoden päättämiseen liittyvät. Suvivirttä on tänä keväänä saatu laulaa suhteellisen rauhassa, mutta oppilaiden palkitseminen numeroin ja stipendein sekä opettajille annettavat lahjat ovat jälleen olleen tapetilla.

"Kenelle kelpaa seiskan lapsi?" kysyi Kodin Kuvalehti tällä viikolla kolumnissaan. Erikoinen otsikko, sillä lapsiahan ei kai arvioida numeroin (tai pistein) kuin synnytyslaitoksella, koulu arvioi vain heidän oppimistaan ja oppimistavoitteidensa saavuttamista. Silti asiallinen kolumni kaikkien niiden sekaan, jossa kirjoittajan näkökulma kouluun on se, millainen koulu oli hänen omina kouluvuosinaan tai millainen sen yleisesti tänä päivänä ihan vain mielletään olevan.

Yleinen stereotypia on, että vain parhaita keskiarvoja arvostetaan ja vain ne palkitaan stipendein. Väite ei ainakaan meidän koulussamme pidä paikkaansa. Neljän ja puolen tuhannen euron stipendipotista toki osa jaetaan keskiarvoperusteisesti, sillä näin on stipendien lahjoittaja määrännyt - eikä sekään väärin ole. Mutta suuri osa menee jakoon aivan muilla perusteilla. Menestyksestä yksittäisissä oppiaineissa, kaikki aineryhmät mukaan lukien, ja jopa itse asiassa taide- ja taitoaineita painottaen. Tsemppistipendejä asennettaan ja koulunkäyntiään parantaneille oppilaille. Reilu kaveri -stipendejä sosiaalisesta toiminnasta ja myönteisestä asenteesta oppilastovereita kohtaan. Työstä kouluviihtyvyyden eteen.  Siitä, että on hyvä jossakin - tai ainakin yrittää parhaansa. Itsensä ja toisten eteen.

On totta kai hyvä asia, jos oppilas lähtee keväällä koulusta hyvä todistus mukanaan. Opettajat ovat silloin joko onnistuneet häntä motivoimaan tai olemaan hänen motivaatiotaan tuhoamatta. Opetussuunnitelman mukaiset asiat ja toivottavasti vähän muutakin on saatu opiskeltua kiitettävästi. Mitä parempi todistus oppilaalla on, sen enemmän ovia hänelle aukeaa kouluvuosien jälkeen. Sen paremmin hän voi valita oman tiensä, mikä on tärkeää ja yksi koulun keskeisistä tehtävistä.

Hyvä todistus ei kuitenkaan ole itseisarvo. Vähintään yhtä tärkeää on oppia, että maailma ei lopu siinä mihin opetussuunnitelma loppuu. Yhdenkään oppiaineen yksikään kurssi ei saa tukahduttaa oppilaan luontaista uteliaisuutta ja tiedonhalua, päinvastoin. Koulu antaa pohjan oppia ja opiskella lisää, koko eliniän ajan. Päättötodistus on kuin ajokortti - ei sen saadessaan vielä valmis kuljettaja ole, mutta sen jälkeen voi jatkaa harjoittelua ja kehittymistä itsenäisesti.

Eikä maailma lopu niihin keskitason numeroihin, eikä huonoihinkaan. Ei kaikkien tarvitse oppia kaikkea, eikä niin tule koskaan tapahtumaankaan. Kunhan oppisi sen, missä on hyvä, mistä pitää ja mistä on kiinnostunut. Koulu kiinnittää usein paljon huomiota oppilaan heikkouksiin, mutta kouluvuosien jälkeen ratkaisevassa asemassa ovat kuitenkin oppilaan vahvuudet. Niillä mennään.

Jos oppilaalla on näitä vahvuuksia ja sellaisia kiinnostuksen kohteita joiden myötä myöhemmin jatkaa kouluttautumista, työllistyä ja rakentaa omaa identiteettiään, kaikki on ihan hyvin. Pulpetissa paikallaan istuminen 7 tuntia päivässä ja asioiden pänttääminen kirjasta ulkoa nyt ei vain ole kaikkien juttu. Niin kauan kuin vahvuuksia on, niiden päälle voi rakentaa. Mobiiliteknologia kehittyy ja se oma puhelin vanhentuu joskus, Michael Korsin laukut menevät pois muodista joskus ja omien photoshopattujen tissikuvien lataaminen Instagramiin alkaa joskus tuntua hölmöltä. Mutta hyviä työmiehiä tarvitaan aina. Rohkeita oman tiensä kulkijoita tarvitaan aina. Laatikon ulkopuolista ajattelua tarvitaan aina.

Iltapäivälehti nostatti viime keväänä kohua siteeraamalla opettajia, jotka ylenkatsoivat oppilailta ja huoltajilta saamiaan lahjoja. En osaa sanoa esiintyykö tällaista, en juurikaan itse koskaan saa lahjoja ja niitä joita olen saanut, olen aina arvostanut. Mutta suurin palkinto työstä on joka kevät nähdä oppilaita, jotka ovat onnistuneet jossain. Se kutosen oppilas, joka on onnistunut nostamaan numeronsa seiskaan ja vilpittömän iloinen siitä. Se lähes kaikissa lukuaineissa toivottoman heikko oppilas, jonka upean kuvistyön voisi lähettää suoraan vaikka taidemuseon seinälle. Se hiljainen itsestään epävarma tyttö luokassa, joka hartiat lysyssä astelee koulun juhlassa lavalle ja laulaa kuin enkeli. Se levoton poika jolle koulunkäynti muuten on 9 vuotta ollut yhtä tuskaa, mutta ysin keväällä valmiiksi teknisissä töissä saatu upea kitara tms. muuttaa koko kaverin olemuksen aivan toiseksi.  Tai ihan vaan se oppilas, johon et oikein ole saanut kontaktia koko kouluaikana, jolle kokeista on tippunut tasaista seiskaa ja kasia koko peruskoulun ajan ja joka lopulta viimeiseen itsearviointiin kirjoittaa isoilla kirjaimilla kiitos ja ylistää miten mukavaa koulussa ja tunneilla on ollut. Tai se oppilas jonka koulutaival on ollut yhtä raastavaa teiniangstia mutta viimein kaikki on hyvin ja oppilaalle on saatu päättötodistus, jatko-opintokelpoisuus ja uusi alku elämälle & oman tien etsimiselle.

Se, että oppilas löytää itsestään jotakin hyvää. Se että oppilas tunnistaa vahvuuksiaan. Se että hänelle on rakentunut itsetunto, joka sallii hänen niitä vahvuuksia käyttää. Ja sekin, että vaikka kaikki vahvuudet eivät vielä kouluaikana ole tulleet esiin, oppilas on kuitenkin saanut hyvän pohjan ja hyvät eväät jatkaa etsintöjä. Se lämmittää vielä paljon enemmän kuin yksikään lahja. Se on ylivoimaisesti paras ja usein ainoa kiitos mitä tästä työstä voi saada.

Hei seiskan oppilas! Kyllä sinä kelpaat. Ei sinun tarvitse verrata itseäsi muihin. Ihan varmasti olet monessa asiassa huonompi kuin joku muu, sillä niin me olemme kaikki. Älä tuijota siihen, mitä et osaa tai missaat kaiken sen mitä osaat. Ylipäätään kaikki valmiit ennakkokäsitykset siitä millainen sinun pitäisi olla, ovat täyttä puppua. Älä välitä niistä.

Olet ihan paras sinä itse jonka tiedän.