Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 3/5: Tähtipelaajat ja team ego

29.04.2020

Tässä viisiosaisessa juttusarjassa pohdiskelen NBA-finaalien 1987 herättämiä ajatuksia näin 33 vuotta myöhemmin. Miksi nuo pelit tekivät tuolloin aloittelevaan valmentajaan niin suuren vaikutuksen ja mitkä opit ovat seuranneet näihin päiviin saakka – joko tietoisesti tai tiedostamatta.

NBA-legenda Charles Barkleyllä oli valmiina vastaus, kun joku muistutti häntä siitä, ettei tämä koskaan voittanut urallaan yhtään mestaruutta: ”Yeah, but I got me 50 million.”

Niin. Harvoin toisaalta kuulee että Barkleyn nimeä kuitenkaan mainitaan liigan niiden kaikkien aikojen suurimpien legendojen yhteydessä. Ei listassa kovin montaa muutakaan sellaista nimeä ole, joiden cv:stä mestaruus puuttuu. Vasta sormus sormessa tekee sinusta kuolemattoman. Jos et usko, katso vaikka viimeisin The Last Dance -episodi, jossa Michael Jordan vihdoin seitsemän vuoden yrittämisen jälkeen voittaa mestaruuden.

Bill Russell voitti 13 vuoden NBA-urallaan mestaruuden 11 kertaa. Seurana oli aina Boston Celtics. Vuosituhannen vaihteessa samaisessa seurassa valmensi Rick Pitino, joka pyysi vuonna 1969 lopettaneen supertähden puhumaan uuden vuosituhannen pelaajille, joilla oma ego useinkin tahtoi astua ja asettua joukkueen edun edelle. Russell muistutti pelaajia, että myös hänen oma egonsa oli aikanaan vahva: ”I was the most egoistical sonofabitch in the room.” Mutta jatkoi sitten: ”But my ego was always a team ego.” Russell tiedosti, että hänen omilla henkilökohtaisilla suorituksillaan ei ole mitään merkitystä, mikäli joukkue ei voita. Suurimmaksi saavutuksekseen Russell laski silti sen, että oli saanut toimia maineikkaan Boston Celticsin co-kapteenina (”sain olla pala historiaa”) ja pettymykseksi sen, että oli yhdellä kaudella ratkaisupelien aikaan loukkaantunut ja kahdestoista mestaruus jäi siksi voittamatta.

The Last Dancen neljännessä osassa, jossa Bulls vihdoin vuonna 1991 voittaa mestaruuden, käy hyvin selväksi, että myös tuon saavutuksen taustalla oli sama oivallus. Tärkeänä keinona siihen oli Tex Winterin luoma kolmiopeli, jonka uusi päävalmentaja Phil Jackson oli edellisenä vuonna ottanut käyttöön. Pallo oli siinä huomattavasti aiempaa vähemmän Jordanin käsissä ja hänen henkilökohtaiset pistekeskiarvonsa tippuivat - mutta systeemi auttoi Jordania tekemään joukkuekavereistaan parempia ja sen myötä Bulls otti joukkueena ratkaisevan askeleen konferenssifinaalien häviäjistä koko liigan mestariksi. Ratkaisevassa loppuottelussa ratkaisevaa oli lopulta se, että Jordan ei lähtenyt itse ottamaan ratkaisuja tuplaavaa puolustusta vastaan, vaan löysi kerta toisensa jälkeen viereltään vapaana olleen joukkuekaverin John Paxsonin, joka pommitti puolustuksen päreiksi. Jordan on parempi pelaaja kuin Paxson, mutta joukkueen edun mukaista oli, että vapaampi pelaaja ottaa ratkaisun. Joukkuekaverit olivatkin yhtäkkiä Jordanille muutakin kuin pelkkä ”my supporting cast.”

Vuoden 1987 NBA-finaaleissa, joita tämä kirjoitussarja käsittelee, nähdään ultimaattisia team egoja. Lakersin peliä johtava Magic Johnson on toki taitava korintekijä ja isokokoisena takamiehenä myös pelipaikalleen erinomainen levypallopelaaja. Mutta legendan hänestä tekevät hänen oivaltavat syöttönsä.  James Worthy on nöyrä veturi, joka jossain muussa seurassa voisi olla isokin supertähti, mutta Lakersissa hän soittelee Johnsonin ja Kareem Abdul-Jabbarin taustalla kolmosviulua. Kaiken nähnyt ja voittanut Abdul-Jabbar kertoo nuorelle valmentajalle Pat Rileylle tekevänsä kuten tämä sanoo, kunhan Riley ensin perustelee tälle tilastojen avulla miksi ja miten juuri kyseinen tapa parhaiten joukkuetta auttaa. Tähtisikermän taustalla haalarihommia painavat esimerkiksi työhevoset AC Green ja Kurt Rambis.

Armottoman mankelin läpi veti joukkuekaverinsa myös Bostonin keulakuva Larry Bird. Tarinoita ja esimerkkejä löytyy kirjatolkulla. Myös pelitilanteessa Birdin kaikki tekeminen kentällä kehonkielestä pallollisena tehtyihin valintoihin on hyvin joukkueorientoitunutta ja hän on se, joka nimellisestä small forwardin statuksestaan huolimatta kentällä Bostonin peliä johtaa. Kummassakaan joukkueessa ei egoilla – korien jälkeisiä pullisteluja ei juurikaan nähdä, mutta sen sijaan nähdään toistuvia point the passer -henkisiä kiitoksia syötöstä tai muita huomionosoituksia kaverin tehdessä jotain hyväksesi. Edellisessä osassa hieman hämmästelin että Bostonilla Bird ja Ainge voivat niinkin usein olla finaalissa niinkin helposti auki, mutta pitää muistaa että tilannetta yleensä edeltää jonkun tekemä laadukas skriini.

Johnson ja Bird edustivat 1980-luvulla niitä kipeästi kaivattuja supertähtiä, joiden siivittämänä commissioner David Sternin johtama NBA jätti taloudellisesti nihkeämmät ajat taakseen ja koko liigan markkina-arvo nousi aivan uudelle tasolle. Sen myötä myös pelaajien ansiotaso nousi nopeasti melko tähtitieteellisiin lukemiin. Maksimisopimuksen saadakseen ei enää tarvitse pelata edes voittavassa joukkueessa ja all stars -ottelun aloitusviisikossa voidaan nähdä pelaaja liigan pohjamudista. Kaikki markkinoinnista pelisääntöihin ja niiden tulkintaan, peluutuksesta pelisysteemien rakentamiseen tukee tähtikultin rakentamista, mikä puolestaan tuo taaloja yhteiseen kassaan. Siinä suhteessa kaikki hyötyvät.

Mutta valmentajana kaipaan näitä aikoja. Kuten aiemminkin on todettu, näiden kahden dynastian jälkeen tulivat vielä Pistons, jossa ei (ehkä Isiah Thomasia lukuunottamatta) ollut supertähtiä lainkaan ja Bulls, jossa liigan paras pelaaja ensin yritti vuosia turhaan yksin voittaa mestaruutta. Lopulta Bullsin 1990-luvun joukkuetekeminen oli parhaimmillaan ainutlaatuista, suorastaan häikäisevää. Pystyn heittämällä luettelemaan kaikkien noiden joukkueiden kokoonpanot ainakin pelaavan rotaation osalta, nyky-NBA:sta en taitaisi muistaa ulkoa edes yhtään kokonaista aloitusviisikkoa. Jokaisessa ottelussa en kuvasta meinaa tunnistaa edes pelaavia joukkueita, koska peliasutkin vaihtuvat niin usein.

Jos pelitapa on sellainen juttu, josta vähemmän esimerkiksi koulumaailmassa tulee puhuttua, team ego on sellainen juttu josta olen puhunut usemmassakin firmassa ja järjestössä. Niissä kun yhteinen etu tahtoo varsinkin yhtään pidemmällä aikavälillä katsottuna olla myös jokaisen yksilön etu. Harvemmin toisinpäin.

1980-luvun Lakersissa ja Celticsissa team egon luominen on toki keskimääräistä helpompaa. Paitsi että tarjolla on loisteliaita roolimalleja, laadukkaissa, menestyvissä ja vahvan tradition omaavissa joukkueissa on helppo kokea olevansa osa jotain itseään suurempaa. Jotta voi saada kunnioitusta, pitää antaa sitä, eli jotta minkäänlaista team egoa voi organisaatiossa sen jäseniltä edellyttää, heille pitää tietenkin sitä myös osoittaa. Ei ole mikään itsestäänselvyys tai vielä vähemmän edes itsetarkoitus, että organisaation jäsenet ovat mahdollisimman nöyriä ja kuuliaisia – team egoa ja yhteisestä edusta välittämistä voi olla sekin, että oikeassa paikassa oikeaan aikaan ilmaistaan sekin, että asiat eivät ole tarpeeksi hyvin. Suomen miesten koripallomaajoukkueessa tuon riman asettivat aikoinaan paikoilleen Hanno Möttölä ja Teemu Rannikko, tulevien polvien tehtävä on pitää se yhtä korkealla.

Luke Lukkarisen ansiokas kiteytys siitä, millaista joukkuetta itse tavoittelen, pätee edelleen useimpiin organisaatioihin, jotka tiedän: ”Sä siis haluat, että pelaaja kokee joukkueen omakseen, mutta ei omistavansa joukkuetta?”

Siinä se. Team ego.

31.05.2020Porinaa Pispalanharjulta 31.5.2020
02.05.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 5/5: Tää on aika hiano laji
01.05.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 4/5: Roolitus
29.04.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 3/5: Tähtipelaajat ja team ego
27.04.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 2/5: Pelitapa
26.04.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 1/5: Joukkueidentiteetti
12.04.2020Tuomittuna kulkemaan 1945-
23.02.2020Huumeongelma tunnistetaan, tunnistetaanko ratkaisut?
15.02.2020Carmen nähdään Tampere-talossa light-versiona
25.12.2019Vuosikymmenkatsaus 2010-19

Siirry arkistoon »