Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 2/5: Pelitapa

27.04.2020

Tässä viisiosaisessa juttusarjassa pohdiskelen NBA-finaalien 1987 herättämiä ajatuksia näin 33 vuotta myöhemmin. Miksi nuo pelit tekivät tuolloin aloittelevaan valmentajaan niin suuren vaikutuksen ja mitkä opit ovat seuranneet näihin päiviin saakka – joko tietoisesti tai tiedostamatta.

 

Osa 2: Pelitapa

 

”Jos pelaa kuten muut, on vaikea olla parempi kuin muut.”

En tiedä, voi olla, että joku muukin sanontaa käyttää ja on keksinyt sen paljon ennen minua. Mutta ainakin sitä usein käytin ja uskon siihen edelleen.

Minua häiritsi ja häiritsee edelleen monessa sarjassa se, että joukkueet pelaavat niin samalla tavalla. Kuinka helpoksi vastustajalle tekee otteluun valmistautumisen se, että pääsee puolustamaan actioneita, joita vastaan puolustaa joka ilta omissakin treeneissä? Kuinka helppoa on pysyä mukavuusalueella hyökkäyksessä, jos vastustaja puolustaa kuten olet aina tottunut vastustajan puolustavan? Kuka silloin voi voittaa? Se joukkue, jolla on parhaat pelaajat? Ehkä, jos seuran pinkka on kunnossa ja pelaajamateriaali soveltuu pelitapaan. Se joukkue, jolla on paras valmentaja konseptia opettamaan? Ehkä, mutta rajallisen pelaajataustani (mitenkään Mansen Levyä ja Koria 1980- ja 90-luvuilla koripallon korkeakouluna väheksymättä) vuoksi tiesin aina, että se en koskaan tulisi olemaan minä. Pelin pelaamisen ja etenkin yksityiskohtien opettamisessa joku muu olisi aina parempi.

Voittamiseen tarvitaan aina kilpailuetu. Jotta voi olla paras, pitää löytyä asioita, joissa on paras. Koin ja koen edelleen vahvasti, että joukkueen pelitavan tulisi olla sellainen. Henrik Dettmannin Susijengi näytti viimeistään 2010-luvulla suomalaiselle korisväelle käytännössä, mitä tarkoitan. Kotikisojen 2017 jälkeen hekin ovat kuitenkin olleet sen pohdinnan edessä, vieläkö pelitapa on Suomelle kilpailuetu – se ei enää yllätä ketään ja tietyt aikaansa edellä olleet elementit ovat jo käytössä muuallakin.

Päävalmentajana pyrin aina siihen, että joukkueeni pelitapa toisi meille jonkinlaisen kilpailuedun. Oli toki myös muutamia yksittäisiä kausia, jolloin syystä tai toisesta turhaan pyrin peluuttamaan jonkun muun peliä. Silloin pelitapa ei tullut selkäytimestä, eikä tuloskaan yleensä ollut paras mahdollinen. Myös apuvalmentajana nautin eniten silloin, kun tapamme pelata oli se ”meidän yhteinen juttu.” Joukkueellani oli myös usein tavalla tai toisella hyvinkin erilainen pelaajamateriaali kuin päävastustajilla, joten mielestäni olisi tyhmää pelata samoin.

Vuoden 1987 finaaleissa nähdään kaksi pelitavaltaan hyvin erilaista joukkuetta. Magic Johnsonin johtama, näyttävä ja seksikäs, Lakers juoksee. Juoksee kenttää pituussuuntaan. Levypallosta lähtee harppuuna tai avaus Magicille, joka luultavasti etsii ensimmäiseksi laitakaistaa juoksevaa atleettista small forwardia James Worthyä.  Suoraa nopeaa haetaan myös sivurajoista ja jopa vastustajan koreista – jopa finaaleissakin toisinaan onnistuen, koska kovin moni ei niin tee. Puolustusalueen sivurajoista juokseminen oli Euroopassakin 1980-luvulla vielä nykyistä helpompaa, koska tuomarin ei tarvinnut koskea palloon ennen sisäänsyöttöä.

Koko joukkueen nopea hyökkäys ja show time -koris on Lakersin juttu. He uskovat siihen jopa niin paljon, että vaikka edellisvuonna joukkue on kokenut konferenssinsa loppuotteluissa murskaavan takaiskun ja pudonnut Houston Rocketsin Twin towers -kaksikolle Ralph Sampsonille ja Hakeem Olajuwonille jo ennen koko liigan finaaleita, nousevan kaksoistornitrendin perässä ei lähdetä juoksemaan, vaan power forwardina aloittaa edelleen AC Green ja kauden aikana tehdään loistava trade, jolla San Antoniosta hankitaan joukkueeseen liikkuva iso mies Mychal Thompson backupiksi sekä ison laiturin että sentterin tonteille. Sen sijaan että lähdettäisiin peesailemaan muita asioissa, joissa kilpailuetua ei ole enää mahdollista saavuttaa, vahvistetaan omia vahvuuksia. Nopeasta joukkueesta tulee entistä nopeampi. Thompson pystyy pelaamaan sekä Kareemin kanssa että ilman tätä. On riittävän iso twin towerseja vastaan ja riittävän liikkuva nopeampia joukkueita vastaan. Sellaista 4/5 backupia hain joka ikiseen joukkueeseeni itsekin.

Huomionarvoista on toki, että nopean hyökkäyksen jälkeen Lakersin pelitempo ei enää ole kummoinen. Ykköstykki, NBA:n kaikkien aikojen korintekijä Kareem Abdul-Jabbar löytyy kuitenkin yleensä low postista ja kun pallo on yksinkertaisen baseline screenin tai zipperin jälkeen saatu sinne pelattua, liike pysähtyy. Pelitemmon sijaan pelinopeudesta aletaan toden teolla puhua vasta 2000-luvulla kun Gregg Popovichin Spurs tekee siitä suorastaan taidetta. 7 seconds or less -tyyppisen siirtymähyökkäyksen tuo vasta Mike D’Antonin Phoenix Suns. 1980-luvulla joko juostaan suora nopea tai rauhassa puolen kentän setti.

Vastustaja Celtics, edellisen kauden mestari, edustaa vanhaa liittoa. Kokoonpanon leimallisin piirre ei ole ääretön atleettisuus, vaan eturivin iso koko. Kilpailuetu löytyy nelospaikalta, jota miehittää 208-senttinen, mutta syliväliltään peräti 244 cm Kevin McHale. Joukkueen supertähti on tietenkin kolmospaikan Larry Bird, lajissaan yksi NBA:n kaikkien aikojen hämmästyttävimpiä pelaajia ja ultimaattinen kilpailija. Hän ja kakkospaikan Danny Ainge ovat niitä, joita juoksutetaan ulos screeneista. Puolustuspeliä 1980-luvulla osin kuvaa se, että Bird on hyvin perinteisestä flex screenistä usein auki vielä finaalien kolmannessakin ottelussa ja heittäjä Ainge on flare screenista auki aivan joka kerta.

Mestaruuksien voittamista puolustamalla esittelee NBA-kansalle vasta pari vuotta myöhemmin pariinkin eri otteeseen Detroit Pistons. Autokaupunkiin kasataan sellainen, hyvin ansaitulla Bad Boys-lempinimellä varustettu, lihamylly, että varsinkaan kolmen sekunnin alueelta ei ilmaisia koreja tehdä. Ennemmin vastustajalta irtoaa pää. Itäisen konferenssin fyysinen pelitapa ei toki ole vieras vuoden 1987 Celticsillekään. Puolustuspeli on sitä kovempaa, mitä lähemmäs koria tullaan, eikä korinteon estämistä tarvittaessa kovallakaan virheellä kaihdeta. Tähän en itse oikeastaan koskaan syttynyt. Koen, että koriksessa on erittäin tärkeää päästä asioista yli ja tilanteesta toiseen, myllyjen selvittely ja vastustajan vapaaheitot vain kääntävät veistä haavassa. Jos pelin halutaan perustuvan hyvään flowhun, pelivirtaukseen, ei voida olla koko aikaa vapaaheittoviivalla. Eri asia ovat tilanteet, joissa tietyn vastustajan joutuminen vapaaheittoviivalle on meille etu – tai toisena vaihtoehtona on and-1, mikä olisi meille vielä huonompi tilanne. Niitä vihasin ja vihaan.

Lukuisten pienten detaljien lisäksi peliä katsoessa tulee oikeastaan kiinnitettyä huomiota kolmeen eri seikkaan:

1)     Molempien joukkueiden hyökkäyspään tilankäyttö on nykykorikseen verrattuna aika erikoista. Lähes poikkeuksetta hyökkäävällä joukkueella on 3-5 pelaajaa kolmen pisteen kaaren sisäpuolella. Parikin pelaajaa voi pyytää palloa sisään yhtaikaa ja kolmen pisteen heittojen rooli pelissä on vähäinen. Toisaalta totaalisia random-hyökkäyksiä, joissa yksi pelaaja kuljettaa palloa ja heittää sitten pull upin omasta kuljetuksesta, tulee merkittävästi nykyistä vähemmän. Hyvinkin selkeästi on tiedossa, minne palloa halutaan pelata. Kolmosten suhteen en tunnusta tämän jättäneen pysyviä vaurioita, etenkään kun 1990-luvun alussa opiskelin lajia pitkälti Ken Scalabronilta lainaamieni materiaalien avulla. Niistä huomattavan osan oli tuottanut tuolloinen idolini Rick Pitino. Pitino valmensi tuolloin Kentuckyn yliopistossa ja NCAA:ssahan kolmen pisteen kaari oli lähempänä. Varsinkin transition-tilanteissa vastapalloon heitetyt kolmoset Pitinon joukkueessa olivat arkipäivää. Sellaista pidän joukkueelle hyvänä heittona usein edelleen. Satunnaista pull upien räiskimistä en sen sijaan voi sietää vieläkään.

2)     Poissaolollaan loistavat myös 1 vastaan 1 -isolationit kaarelta. Tämä on iso ero nyky-NBA:han. Mismatcheihin, puolustuksen kannalta vaikeisiin 1 vs 1-tilanteisiin kyllä mennään, mutta lähes aina sisältä. Tämä oli itsellenikin aina jotenkin luontaisempi tapa, vaikka nykyisin näkee huomattavasti enemmän sitä, että screenin vaihdon jälkeen iso mies menee päätyrajalle ja palloa käsittelevä pelaaja lähtee kaarelta haastamaan puolustajaansa. En pidä siitä, koska se pysäyttää pelin flown, eikä oikein puolustettuna tuo samanlaista sisältä-ulos -liikettä kuin sisäänsyöttö vaikka post-pelaaja tuplattaisiinkin. Tässä finaalisarjassa tämä johtuu osin siitä, että kummallakaan joukkueella ei ole kaarella varsinaista edunluojaa, joka hyökkäisi sieltä 5 vs 5 -pelissä aggressiivisesti pallollisena koria kohti, mutta toisaalta myös siitä, että NBA:n tähtikultti ja pelin perustaminen isoimpien starojen henkilökohtaisten suoritustensa varaan, tekee tuohon aikaan vasta tuloaan. Magic ja Bird nostivat koko liigan tässä suhteessa uudelle tasolle, mutta dollareissa mitattuna suurin harppaus on vasta tulossa. Tähtipelaajien joukkuepositiota käsittelen tämän kirjoitussarjan seuraavassa osassa.

3)     Isoin ero nykykorikseen taitaa pelitemmon ja kolmen pisteen heittojen merkityksen lisäksi olla pick & rollin, pallollisen screenin vähäinen merkitys, tai ainakaan korille rollaava pelaaja ei ole sentteri. Tämä on osin luonnollista, sillä sen paremmin Kareem Abdul-Jabbar kuin Robert Parishkaan eivät varsinaisesti ole parhaimmillaan screenistä korille rollatessaan. Bostonilla back up-isona on veteraani Bill Walton, jonka rollatessa todennäköisesti 24 sekunnin hyökkäysaika ehtisi täyttyä. Tilanne ei olennaisesti muutu Pistonsin mestaruuksienkaan aikana, aloittava sentteri Bill Laimbeer on hyökkäyspäässä parhaimmillaan kolmen pisteen kaaren takana, eikä myöskään Bullsin dynastian aikana, sillä Phil Jacksonin ja Tex Winterin kolmiopelissä palloscreen ei ole kovin keskeinen elementti ja aloittavalla sentterillä Bill Catrwrightilla keskimääräinen heittoyritysten määrä pelissä oli 4 kpl. Toki jo 1990-luvun Utah Jazzissa John Stocktonin ja Karl Malonen pick & roll -pelaamisessa taiteellinen vaikutelma on kohdallaan, mutta heidän aikansa on vuonna 1987 vasta tulossa. Eikä Postimies Malonekaan ole sentteri.  

Yliopistokoris, jota paljon myös opiskelen, laahaa vielä paljon pahemmin perässä. NCAA:n puolelta USA:n maajoukkueen koutsiksi kutsutaan legendaarinen Coach K, jonka tähtisikermää Kreikka kouluttaa vuoden 2005 pahasti. Yksinkertaisella Spanoulis & Sofo -palloscreenillä. Sen puolustaminen ei yliopistokoriksessa vielä tuolloinkaan ollut ollut kovin tärkeää. MM-kisoissa soi herätyskello, ja lujaa.

Omalla valmentajaurallani palloscreenin käyttö – ja luonnollisesti myös sen puolustaminen, koska pelitilanteessa on aina toiminta ja vastatoiminta joita molempia treeneissä harjoitellaan – on ollut osa-alue, jossa olen ollut valtavirtaa ja lajin kehitystä jäljessä. Ehkä juuri tästä syystä. Erityisen vaikeita olivat vuodet 2004-07. Pyrinnön naisten kanssa emme onnistuneet debyyttikaudellamme naisten liigassa parhaalla tavalla, Panttereissa voitimme kyllä mestaruuden, mutta aivan eri asioilla ja osin valmentajasta huolimatta, ja pahiten tämä näkyi syksyllä 2006 Korihaiden peräsimessä. Ei minulla ollut silloin realistisia edellytyksiä liigavalmentajana muutenkaan toimia, oman työn ohella ja vieraalla paikkakunnalla, mutta en kyllä myöskään ymmärtänyt palloscreenin käytöstä tai varsinkaan sen puolustamisesta hevon p:tä. Se maksoi silloin monta sarjapistettä.

Laadukkaasti toteutettu palloscreen on edelleen kaunis tapahtuma koripallokentällä. Sen puolustaminen on lajishakkia parhaimmillaan. Mutta en edelleenkään ole omimmillani katsomassa saati koutsaamassa korista, jossa peli on vain isolationia (paitsi Pyrintö 2009-10, jossa pelitapa oli meille selkeästi se todennäköisesti ainoa voittava konsepti) tai pick & rollia. Tai settejä, joiden ainoa tarkoitus on luoda pieni etu pick & rolliin ja jotka varioituvat ainoastaan siten, kummasta puolesta tulee yhden ja kummasta kahden pelaajan puoli.

Sitä paitsi Teemu Rannikko olisi niissä tilanteissa kuitenkin paras ja hän ei koskaan joukkueessani pelannut.

Yritän kirjoittaa nämä tekstit ja jäsennellä ajatukset niin, että näistä löytyisi pointteja myös muihin lajeihin kuin korikseen – ja muillekin elämänalueille kuin urheiluun. Mielelläni kierrän näistä myös puhumassa. Kouluissa, yrityksissä, puoluetoimistoissa, minne vain kutsutaan.

Pelitapa on kuitenkin oikeastaan sellainen juttu, mikä ei sellaisenaan sovellu esimerkiksi koulumaailmaan. Yrityksiin kyllä, koska nekin kilpailevat. Löytyy Steve Jobs, joka keksi myydä kuluttajille kauniita tuotteita, jotka muodostavat tuoteperheen. Bruce Dickinsonin sanoin: ”Turn customers into fans.” Löytyy Ingvar Kampradia, joka keksi parantaa huonekaluyrityksen logistiikkaa niin, että hinnasta saatiin kilpailuetu. Ja niin edelleen. Mutta koulujen ja monien muiden työyhteisöjen ei välttämättä tarvitse verissä päin kilpailla keskenään. Riittää että talo pyörii optimaalisella tavalla, perustehtävää toteutetaan hyvin ja ihmisten on hyvä olla. Toki toimintaa pitää jatkuvasti kehittää, mutta kehittämisen juurisyy ei ole se, että koulu olisi parempi kuin vaikkapa naapurikoulu kolmen kilometrin päässä.

Urheilu on kilpailua. Päivästä, viikosta, kuukaudesta ja kaudesta toiseen. Voit joka ilta olla jossakin asiassa parempi kuin vastustajasi. Yksi keino siihen on laittaa heidät tekemään asioita, joita he eivät osaa tai halua tehdä yhtä hyvin kuin sinun joukkueesi.

Työkalupakkia, jolla nämä asiat laitetaan tapahtumaan, kutsutaan pelitavaksi.

31.05.2020Porinaa Pispalanharjulta 31.5.2020
02.05.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 5/5: Tää on aika hiano laji
01.05.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 4/5: Roolitus
29.04.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 3/5: Tähtipelaajat ja team ego
27.04.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 2/5: Pelitapa
26.04.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 1/5: Joukkueidentiteetti
12.04.2020Tuomittuna kulkemaan 1945-
23.02.2020Huumeongelma tunnistetaan, tunnistetaanko ratkaisut?
15.02.2020Carmen nähdään Tampere-talossa light-versiona
25.12.2019Vuosikymmenkatsaus 2010-19

Siirry arkistoon »