Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 1/5: Joukkueidentiteetti

Tässä viisiosaisessa juttusarjassa pohdiskelen NBA-finaalien 1987 herättämiä ajatuksia näin 33 vuotta myöhemmin. Miksi nuo pelit tekivät tuolloin aloittelevaan valmentajaan niin suuren vaikutuksen ja mitkä opit ovat seuranneet näihin päiviin saakka – joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Osa 1: Joukkueidentiteetti

”Se on pojat sillä lailla, että noiden valmentaja on ihan mieletön taktikko. Me on hävitty tää peli.” Näin toteaa valmentaja Aimo Nivaska legendaarisessa Kummeli-sketsissä valmentamalleen jääkiekkojoukkueelle. Nivaska oli muutenkin lahjakas keksimään syitä, miksi joukkue tulee ottelun häviämään. Aina ei tarvinnut edes välttämättä pelata kolmatta erää ellei halunnut, sillä lopputulos oli selvillä jo muutenkin.

Ei oikeastaan ole vaikeaa keksiä syitä, miksi ottelu hävitään. Meiltä puuttuu sitä ja tätä. Tuo ja tuo pelaaja on loukkaantuneena. Noita vastaan pitäisi pelata näin ja näin, mutta emme voi, koska… * lisää selitys tähän *

Kannattajat tietenkin odottavat suosikkijoukkueensa voittavan jokaisen ottelun. Samoin seurajohto. Voittavan joukkueen ympärillä nousee kaikkien itsetunto, myös niiden joilla ei itse tuloksen kannalta lopulta ole kauheasti tekemistä. Joukkueesta kirjoittavista toimittajistakin tulee helposti suurempia lajin asiantuntijoita kun he pääsevät raportoimaan voittavasta joukkueesta.

Mutta miksi juuri tuon valko-punaisissa pelaavan joukkueen pitäisi voittaa tuo puna-valkoisissa pelaava joukkue? Miksi kirjainyhdistelmän ABC pitäisi voittaa yhdistelmä BAC? Hyviä pelaajia? Niitä on molemmilla. Hyvä valmennus? Kaverillakin on. On harjoiteltu hyvin? Muutkin harjoittelevat. Meillä on hyvä henki? Mahtavaa. Niin on marttakerhossakin.

”Kun sinä tulet paikalle, mitä tulee paikalle?” Näin kysytään useissa valmennuksissa, persoonallisuustesteissä ja kalliilla kursseilla, jotka suoritettuasi sinusta tulee aivan uudenlainen superihminen. Kysymys ei sinänsä ole huono ja joukkueurheilussakin sekä joukkueen kokoamisesta vastaavien toimijoiden että valmentajien ja pelaajien itsensä on se hyvä toisinaan itselleen esittää. Kun minä kävelen pukukoppiin, mitä minä sinne mukanani tuon?

Yhtä olennainen kysymys on kysyä vaikkapa joukkueelta, jonka treenipaitojen selässä lukee pelaajan nimen kohdalla ”ME,” mitä siellä silloin lukee? Mikä tekee meistä meidät? Miksi juuri me olemme se joukkue, jonka kuuluu tämä ottelu, runkosarja tai mestaruus voittaa?

Vastausta tähän kysymykseen kutsutaan joukkueen identiteetiksi. Ellei joukkueella sellaista ole, se on seuran nimestä riippumatta ulospäin helposti HMV. Hajuton, mauton ja väritön. Väitän myös, että ainakaan kyseessä ei ole voittava joukkue.

Olin nuorena valmentajana 1980-luvun lopulla onnekas päästessäni Tampereen Nalkalassa sijaitsevaan Metsätaloon kuuntelemaan Sakari Pietilän luentoa. En yhtään muista mikä tilaisuus oli kyseessä, keitä muita siellä esiintyi ja miksi se pidettiin juuri Metsätalossa, mutta muistan varmaan joka sanan, jonka Pietilä sanoi.

Hän puhui mm. joukkueiden identiteetistä. Esimerkkinä Ilveksen ja Tapparan välinen playoff-sarja. Mitä valmentajat sanovat joukkueelleen? Tapparan kopissa Korven Rane todennäköisesti psyykkaa joukkuettaan näin: ”Te olette kaikkein kovakuntoisin joukkue tässä sarjassa. Te olette tehneet tämän eteen kaikkein eniten töitä. Sillä kovalla työllä on hankittu se rautainen fysiikka jonka ansiosta me voitamme tämän sarjan.” Ilveksen kopissa kollega Pietilä puolestaan puhuu näin: ”Te olette kaikkein taitavin joukkue tässä liigassa. Jääkiekko on peli, jota ei voi oppia traktorinrengasta vetämällä. Jos voi, ensi kesänä Hakametsän piha on täynnä traktorinrenkaita.”

NBA-finaaleissa 1987 kohtasi kaksi joukkuetta, jolla oli erittäin vahva identiteetti. Ne myös erosivat toisistaan kuin yö ja päivä. Show time -koripallosta tunnettu vauhdikas, näyttävä ja glamouria hohtava Lakers vastaan itärannikon isokokoinen duunarijengi Celtics. Lakersin valmentaja Pat Riley kertoo useammassakin kirjassaan, kuinka paljon vihasi otsikoita tyyliin: ”Blood, guts and courage versus show time.” Lakersin pelaajatkaan eivät olleet pelkästään Hollywood-tähtien kavereita ja kimalluskaupungin parrasvaloissa paistattelevia kermaperseitä, vaan kovaa työtä tekivät myös he. Riley heittää kirjassaan romukoppaan myös pitkään eläneen legendan niin sanotusta Celtics-mystiikasta, johon liittyi mm. Boston Gardenin omintakeisen parkettilattian alla elänyt maahinen, joka tarvittaessa auttoi Celticsiä sieltä käsin. Rileylle Celtics-mystiikka on vain ja ainoastaan häikäilemätöntä kotiinpäinvetoa ja härskiä kusettamista kaikkialla, missä mahdollista on.

Sekä Lakersin että Celticsin pelillinen ja toiminnallinen identiteetti poiki molemmille joukkueille mestaruuksia. Haasteen eteen seurat ja joukkueet joutuvat silloin, kun identiteettiin liittyvät asiat eivät enää palvelekaan perimmäistä tavoitetta – voittamista. Jääkiekossa tämä korostuu puhuttaessa vaikkapa fyysisestä kovuudesta ja jopa tappeluista? Kannattaako vetää jokainen taklaus loppuun jos sen jälkeen oletkin itse pelin ulkopuolella? Pelit ratkeavat erikoistilanteissa, kannattaako pelata tilanne mahdollisesti ylikovaa ja saada jäähy, vaikka seuran identiteetti, brändi sitä edellyttäisi?

Identiteetti ei myöskään säily itsestään, sitä pitää vaalia. Se ei myöskään sanoina paperilla voita sinulle yhtään peliä. Monta dynastiaa on päättynyt siihen, että otteluita ja mestaruuksia kuvitellaan voitettavan vain siksi, että rinnassa on jokin tietty logo tai kirjainyhdistelmä. Ei voiteta. Lakers ja Celtics ovat tänä päivänä pitkän korpivaelluksen jälkeen molemmat jälleen NBA:ssa voittavia joukkueita, mutta esimerkkiä voi katsoa vaikka Chicago Bullsista joka ei sekään voita enää yhtään peliä vain siksi, että 1990-luvulla joukkue oli niin ylivoimainen että vastustaja lamaantui jo pelaajaesittelyssä.

Parhaimmillaan joukkueen identiteetti on silloin, kun toimintaympäristö (esimerkiksi kaupunki jossa toimitaan), valmennusfilosofia ja pelaajamateriaali kohtaavat optimaalisella tavalla. Silloin myös jokainen pelaaja, valmentaja, organisaation jäsen, katsoja tai muu toimija saa tuntea olevansa osa jotain itseään suurempaa. Lakersin ja Celticsin rivalryssa 1980-luvulla molempien joukkueiden kohdalla näin tapahtui. Osin siksi ne ovat edelleen niin nautittavaa seurattavaa.

Ja luulen, että osin jo näistä matseista tarttui matkalle mukaan se asia, että itsekin pyrin aina luomaan joukkueille, joissa toimin, omanlaisensa identiteetin.

Mikä tekee juuri meistä juuri meidät?