Tuomittuna kulkemaan 1945-

12.04.2020

Sanataiteilija Jari Tervon ansiokkaasti koostamasta Vesa-Matti Loirin elämäkerrasta LOIRI. on kirjoitettu paljon. Monella tuntuu olevan kirjasta myös mielipide, osin riippumatta siitä onko kirjaa edes luettu vai ei. Henkilökohtaisesti ehdin lukea kirjan vasta nyt pääsiäisviikolla. Sulattelen kokemusta kirjoittamalla siitä itsekin tässä muutaman rivin.

Muutamat eniten lööppijulkisuutta saaneista nostoista tuntuivat kummallisilta jo heti kirjan ilmestymisen aikaan - ja tuntuvat vielä enemmän nyt, lähes 700 sivua myöhemmin. Asiayhteydestä irrotettuna minkä tahansa kirjan yksittäinen lause voi näyttää lähes miltä tahansa. Tämäkin teos on ennen muuta kokonaisuus, joka kannattaa lukea ensimmäisestä isosta kirjaimesta viimeiseen pisteeseen. Tätä ei selailla. Eivätkä kaikki tästä varmasti pidä, sekin on varmaa.

Kirjan sivumäärä on todellakin noin massiivinen. Tekstiosan päälle tulevat vielä taiteilijan kattavat elämäkertatiedot disko- ja filmografioineen sekä kuvaliite. Se on ymmärrettävää, sillä monilahjakkuus Loiri on elämänsä aikana loistanut niin teatterin lavalla, valkokankaalla, konserttilavoilla kuin urheiluareenoillakin. Niiden tunnetuimpien roolien lisäksi esittänyt kymmeniä ja taas kymmeniä muitakin. Kun kansakunnan kaapin päälle nostetun, ikonisen hahmon poikkeuksellisen vaiheikasta ja värikästä elämää kuvataan, se pitää tehdäkin isosti. Parhaan käsitykseni mukaan siihen viittaa myös kirjan nimi, Loiri ja piste. Tässä on nyt kaikki.

Kirjan sivumäärää selittää osaltaan myös Jari Tervon erittäin perusteellinen taustatyö. Loppukiitoksissa kiiteltäviä on kaikkiaan yhden sivun verran, en edes lähtenyt laskemaan kuinka monta. Se ei yllätä, haastatteluja on varmasti tehty kymmeniä. Sen paremmin kirjoittajaa kuin lukijaakaan ei myöskään päästä vähällä Tervon tapa esitellä erittäin perusteellisesti myös kirjan sivuhenkilöt. Merkittävä osa heistä tuodaan kirjaan sisään ”jo muinaiset roomalaiset…” -tyylillä, mikä tekee kirjan lukemisesta keskittymistä vaativaa ja tekstistä osin ajallisesti poukkoilevaa. Lukijalle tarjotun informaation määrä on kuitenkin valtava, mikä tällaiseen vuosia odotettuun merkkiteokseen sopiikin. Jos joku on lukenut Olli Lindholmin elämäkertateoksen Yhden Yön tarinan, jossa nimiä pudotellaan siellä täällä henkilöitä niiden takaa sen kummemmin esittelemättä tai heihin koskaan palaamatta, tässä mennään toiseen äärimmäisyyteen. Teoksen ja sen päähenkilön näköisiä ratkaisuja mielestäni molemmat.

Hieman jaritervomaisesti voisi toki ehkä todeta myös, että kirjan nimeksi on jäänyt tuo, koska Ihmisiä joilta sain oli jo varattu (Sigfrid Sirenius, Tammi 1953). Taiteilijan vierailuja muusiensa vuoteisiin, silloin kun asunnon eteistä pidemmälle on päästy, kuvataan laajasti ja välillä tuntuu, että puolet kirjasta lähinnä pannaan. Siltä osin ei voi kuin hämmästellä Loirin muistia, mikäli läheskään kaikki tiedot häneltä peräisin ovat. Sen verran huuruista elämää on vuosikymmenet vietetty, että noinkin tarkkoja muistijälkiä on pakko arvostaa. Yksittäisten, joskus huvittavienkin, sattumusten nostoa kirjan näennäisesti suurimmaksi anniksi ei kuitenkaan voi kuin pitää jossain määrin jopa epäkunnioituksena tätä massiivista teosta kohtaan.

Loirin pitkää päihdehistoriaa kuvataan sitäkin melko avoimesti, mikä ei yllätä sillä ei kirjan päähenkilö ole asiaa aiemminkaan juuri peitellyt. Kannabistin arkea kuvataan esimerkiksi Skarabee -levyllä parissakin biisissä (”silloin kaikki oli aivan pilveä / en nähnyt yhtään selvää hetkeä” tai ”kymmenen tonnia savuna jo ilmaan / toiset kymmenen taskussa polttaa”), mikä ei aikanaan herättänyt suurtakaan kohua enkä ole nähnyt sen herättävän nytkään. Kymmenien vuosien takaiset meskaliinitripit kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti. Nekin ovat jääneet mieleen, sillä arjen asioilla Loiri ei ole uransa aikana pahemmin päätään vaivannut. Mies ei sen paremmin avaa postejaan kuin vastaa puhelimeensakaan, verovelatkin hoitivat lopulta MTV ja Erkki Liikanen.

Vauhdikas elämä on vaatinut veronsa ja osa 2010-luvun julkisista esiintymisistä meneekin täysin penkin alle. Tämä kirjassa myös myönnetään. Yleisölle kelpasivat silti usein nekin. Kirjassa esiin tulevien asioiden ja Loirin aiemmin tiedossa olleiden törttöilyjen myötä tuntuu, että viimeistään Vesku Shown myötä yhden sukupolven olohuoneet valloittaneesta Veskusta on syntynyt sellainen kuva, jota ei muuta mikään. Asia, jonka lahjakas sanankäyttäjä Jussi Hakulinen on joskus kiteyttänyt näin:

”Ja kun laulu kietoo, enää säälin kyyneliin

niin tahdon muistaa, mitä kerran laulettiin”

Aina ei kuitenkaan ole ollut näin. Kuten tämän kirjan kirjoittamisessa, myös Loirin omissa tekemisissä rima on ollut korkealla. Kun tehdään, tehdään kunnolla. Rooliin on joskus menty niin syvälle sisään, että yksityiselämäkin on siitä kärsinyt. Ja paljon on tehty. Elämä ja ura ovat ainutlaatuisia. Valtakunnan huipulla näyttelijänä, laulajana ja harrastepohjalta myös urheilijana. Edes 700 sivun elämäkerta ei täysin avaa, miksi. Kirjassahan harjoitellaan suhteellisen vähän, ainakin siihen nähden miten paljon yksikin teatteriesitys harjoittelua vaatii. Käsittääkseni nykyisin 40 kappaletta 4 tunnin harjoituksia on työehtosopimuksessa minimi. Harjoiteltu varmasti on, mutta on kyse aivan poikkeuksellisesta lahjakkuudestakin. On vain yksi Vesa-Matti Loiri. Ja äärimmäistä lahjakkuutta tutkineet tai vierestä seuranneet tietävät, että henkilö silloin aika harvoin on persoonanakaan mikään Tauno Tasalakki.

Henkimaailman asioista ja mystiikasta kiinnostuneen Loirin ajattelua avataan kirjassa myös, eikä lukija pääse helpolla silloinkaan. Mahdotonta toisen ihmisen pään sisään pääseminen olisikin. Ehkä juuri se, että Loiri näkee sellaista, mitä kukaan muu ei näe, tekee hänestä Vesa-Matti Loirin.

Loirin poikkeuksellinen elämä pitää sisällään koko kaaren menestyksen ja loiston päivistä äärimmäisiin tragedioihin ja tuskaan. Tiiliskivimäisen elämäkerran kokemassa metamorfoosissa jälkimmäistä päätyy lopulta kuvaamaan Loiri itse.

Itselleni kirjan isoin juttu on se, miten sensitiivinen asia Loirille varsinkin uran alkuvaiheissa oli hänen äänensä. Itse asiassa koko näyttelijän ura meinasi siihen aluksi kariutua. Lopulta se sama ääni teki hänestä juuri sen vaikuttavan ja rakastetun tulkitsijan, joka hänestä tuli.

Kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, tuli lopulta kulmakivi.

29.07.2020Setämies ulisee
31.05.2020Porinaa Pispalanharjulta 31.5.2020
02.05.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 5/5: Tää on aika hiano laji
01.05.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 4/5: Roolitus
29.04.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 3/5: Tähtipelaajat ja team ego
27.04.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 2/5: Pelitapa
26.04.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 1/5: Joukkueidentiteetti
12.04.2020Tuomittuna kulkemaan 1945-
23.02.2020Huumeongelma tunnistetaan, tunnistetaanko ratkaisut?
15.02.2020Carmen nähdään Tampere-talossa light-versiona

Siirry arkistoon »