Lähtisitkö kanssani kahville, herra Halme?

Kävin torstaina Tampereella kahvilla upeassa Tahmelan huvilassa. Tapasin siellä ihmisen, jonka kanssa oli jo pidempään suunniteltu käydä ajatuksia kahvikupin ääressä vaihtamassa.

Tein samaisena iltana Facebookiin "Mitä mietit?" -kysymyksen siivittämänä seuraavanlaisen päivityksen:

Mitäkö mietin?
Mietin, että olipas voimaannuttava kahvihetki tänään kiireisen, eikä aina niin kovin palkitsevan työpäivän jälkeen.
Mietin, että olipas hyvät keskustelut. Urheilusta, politiikasta, elämästä. 
Mietin, miten paljon arvostan tätä ihmistä, joka lähti nuorena politiikkaan oikeasti tekemään maailmasta parempaa. Seisoi loppuun asti arvojensa takana ja maksoi siitä lopulta aika äärimmäisen hinnan.
Mietin myös, että aina ei ole ollut näin. Kun ensimmäistä kertaa istuimme samassa valtuustosalissa syksyllä 2012, hän edusti puoluetta, jonka nousu oli minut saanut mukaan aktiivipolitiikkaan lähtemään - heitä vastustamaan. Koripallotaustakaan ei kuvaa parantanut, koska edustamansa seura ei huonojen yhteisten kokemusten kautta todellakaan ole nauttinut ihan maksimaalista respectiäni. Nousevan puolueensa uusi nouseva kyky harvoin puhui mitään.
Mietin mitä on tapahtunut sen jälkeen. Olen kuunnellut. Olen oppinut tuntemaan. Käännekohta oli ehkä valtuustossa pidetty vaikuttava puheenvuoro kiintiöpakolaisten puolesta. Samaa siviilirohkeutta on sittemmin nähty eduskunnassa mm. avioliittolain yhteydessä ja tuon aiemmin mainitun puolueen hajaannuksessa. 
Mietin, mitä muuta olisi voinut tapahtua. Lokerointia, poteroihin kaivautumista, vastakkainasettelua, ennakkoluuloja, ehkä täydellinen ignoraaminen, ehkä jopa vihaa. 
Mietin, mitä olisin silloin menettänyt. Tämänkin tärkeän hetken.
Mietin, miten meidän molempien arvot ja tavoitteet ovat luultavasti edelleen aika samat kuin syksyllä 2012, jolloin luulin maailmojemme olevan hyvinkin kaukana toisistaan. Nyt en luule vaan tiedän niiden olevan hyvinkin lähellä toisiaan.
Mietin, miksi tämän kirjoitin. Tiedän siihen vastauksenkin.
Mietin, että voisikohan tästä joku jossain oppia jotain?

Kävin siis kahvilla ex-kansanedustaja Tiina Elovaaran kanssa. Elovaaran, joka keväällä putosi eduskunnasta aivan samoin kuin kaikki muutkin Sininen Tulevaisuus -puolueen kansanedustajat. 

En itsekään äänestänyt Tiinaa. En itsekään äänestänyt Sinistä Tulevaisuutta. Ymmärrän, että vahingonilo puolueen kohtalosta oli suurta erityisesti heidän emopuolueensa Perussuomalaisten riveissä, sillä puolue elää vastakkainasetteluista ja siitä eronneet loikkarit oli ehditty moneen kertaan demonisoida eri foorumeilla ties millaisin sanakääntein.

Mutta sitä en tänä päivänä käsitä, millaisen vastaanoton muiden kuin persujen keskuudessa sai se, että yli 20 tolkun kansanedustajaa halusi tehdä pesäeron aiemman puolueensa rasistisiipeen ja kaiken menettämisen uhallakin perustaa ensin uuden eduskuntaryhmän ja sitten uuden puolueen? Herättikö Soinin hillotolppa vain niin suurta katkeruutta vai mistä oli kyse? Joka tapauksessa, eduskunnasta luultavasti putosi monta sellaista poliitikkoa, jotka varmasti iso osa kansasta mieluummin siellä näkisi, kuin monet sellaiset, jotka sinne nyt valittiin.

Yhteiskunnalliset vastakkainasettelut eivät ratkea sillä, että pyritään saamaan mahdollisimman paljon ihmisiä omalle puolelle. Siten ainoastaan kiihdytetään vastakkainasetteluita ja yhteiskunnan polarisoitumista. Ne ratkeavat sillä, että löydetään mahdollisimman paljon yhteistä muidenkin, kuin yksi yhteen oman viiteryhmän kanssa.

Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsinin sanoin: Herra Halmeen kohtalo kannattaisi muistaa. Hän oli Täällä Pohjantähden Alla -kirjan hahmo. Maltillinen tolkun ihminen. Se koitui hänen kohtalokseen. Historiankirjoista voi lukea, millaisia seurauksia herra Halmeen kaltaisten ihmisten kohtalolla kansakunnallemme silloin oli.

Sosiaalinen media ja Twitter ovat tietenkin isossa kuvassa omiaan saamaan merkittävämmän painoarvon kuin oikeasti omaavatkaan. Mutta Twitterillä on ehtinyt olla jo kiistaton vaikutus esimerkiksi Yhdysvaltain presidentinvaaliin ja mitä tulee kuplautumiseen, itsensä ympäröimiseen vain samoin ajattelevilla henkilöillä, se on siihen verraton väline. 

Siksi haastaisin pohtimaan, mistä kertoo se, että pari viikkoa sitten Twitterin punavihreä henkinen ylimystö söi jo elävältä viikottaista #rakentavatwiittaaja -tunnustusta jakaneen Pekka Saurin, koska tämä on etuoikeutettu setämies.

Pekka Sauri on entinen vihreiden puheenjohtaja, apulaiskaupunginjohtaja ja keskeinen hahmo puolueen taipaleessa 1980-luvun perustamisvuosista nykypäivään.

Ja radiopsykologina vertaansa vailla oleva tolkun ihminen.