Turvallista politiikkaa

Share |
05.04.2019

Joka tuutista tulvii nyt vaalimainontaa. Ei ihme, eduskuntavaalien ennakkoäänestys on parhaillaan käynnissä ja varsinainen vaalipäiväkin koittaa jo reilun viikon päästä, sunnuntaina 14.4. Eduskunta käyttää Suomen poliittisessa järjestelmässä ylintä päätösvaltaa, joten ei ihme, että paikat ovat tavoiteltuja.

Mitä lähemmäs vaalit ovat tulleet, sen enemmän mainonnassa näkyy toistuvan sana turvallisuus. Mikäs siinä, turvallisuus on ihmiselle yksi Maslowin tarvehierarkian mukaisista perustarpeista. Väitän kuitenkin, että vaalikeskustelussamme ei juurikaan ole kyse ihmisen perusturvallisuudesta ihan Maslowin tarkoittamassa muodossa - ja valitettavan harvoin myöskään esimerkiksi Suomen turvallisuuspolitiikasta tai sen eri osa-alueista, joista eduskuntavaaleissa toden totta pitäisikin puhua. Turvallisuudesta puhuminen assosioituu sen sijaan usein vahvasti maahanmuuttoon ja siihen liittyviin ennakkoluuloihin, sanan käyttö vaalimainonnassa näyttää yleistyvän samaa tahtia kuin Perussuomalaisten gallup-kannatus nousee.

Mikäli empiirinen havaintoni on oikea, pidän kehitystä erittäin vaarallisena. Turvattomuuden tunteen liittäminen maahanmuuttoon on juurikin sellaista identiteettipuhetta, jollaisen lisääntyminen ei pitkässä juoksussa lisää turvallisuutta vaan päinvastoin. Pelkoja ei poisteta vahvistamalla niitä. Jos huolta on, se voidaan poistaa keskustelemalla ja kuuntelemalla - ei läheskään aina valmiita vastauksia. Keskusteluun taas tulee löytää oikea aika ja foorumi. Maahanmuuttokeskustelun polarisoituminen ei vahvista maamme turvallisuutta, vaan heikentää sitä.

Olen tämän lukuvuoden aikana hankkinut koulutusta ekstremismin ja väkivaltaisen radikalisoitumisen ennaltaehkäisyyn oppilaitoksissa. Ohessa on tullut tutustuttua konfliktintutkimukseen, sovittelu- ja rauhanvälitystoimintaan eri puolilla maailmaa. Tämä teksti pohjautuu näissä koulutuksissa hankittuun tietoon.

Jos maahanmuuttajien suoraviivainen kategorisointi potentiaalisiksi turvallisuusuhiksi on vaarallista identiteettipuhetta, ongelmaa eivät ainakaan poista myöskään oman henkisen ylivertaisuuden julistamiseen vaikkapa netissä perustetut ryhmittymät, joissa tyhmille rasistijunteille naureskelu kohottaa samalla omaakin itsetuntoa. Ne ruokkivat vastakkainasettelua, etenkin silloin kun pyrkimys on saada myös keskellä olevat tolkun ihmiset valitsemaan puolensa.

Toisen ihmisen kokemuksen kiistäminen ei sekään johda mihinkään. Paitsi korkeintaan siihen, että henkilö hakee uusia keskustelukumppaneita sieltä, josta samansuuntaisen kokemuksen omaavia ihmisiä helpoimmin löytyy. Näin syntyy polarisaatio. Huoli voi sitä paitsi olla joissakin tapauksissa myös aiheellinen.

Median vastuu asiassa on iso. Radikaaleimmat ajatukset ja kohahduttavimmat möläytykset saattavat kerätä klikkejä, mutta tarjoavat samalla konfliktin yllyttäjille juuri sen foorumin, jota he tarvitsevat. Yllyttäjät, joille heidän asemansa saattaa tarjota hyvänkin aseman, vaikkapa hyväpalkkaisen kansanedustajan työn, eivät halua tulla sekoitetuksi ”liittyjiin,” joten he tarvitsevat aina vain raflaavampia linjauksia ja kannanottoja. Väki, joka rientää näitä julkisesti paheksumaan, levittää samalla nuo ajatukset niidenkin ihmisten tietoisuuteen, jotka muuten olisivat niiltä välttyneet. Keskustelu saa polttoainetta ja yllyttäjä juuri sitä näkyvyyttä, josta hän elää.

Tutkimukset osoittavat, että maassamme tällä hetkellä ne asiat, joista ihmiset eri puolilla maata ovat huolissaan, kohtaavat aika huonosti sen kanssa, mitkä ovat ne todelliset, todennetut turvallisuusuhat. Myös maahanmuutossa sen vastustamiseen liittyvät lieveilmiöt ovat olleet merkittävästi suurempi turvallisuusuhka kuin maahanmuutto itsessään. Faktat eivät kuitenkaan sellaisenaan puhuttele, jos kokemukseen tai ryhmään kuulumiseen perustuva ajatusmaailma ei toimi faktoilla. Ja todennetuista turvallisuusuhista puolestaan pitää kyetä keskustelemaan ilman identiteettipuhetta.

Kun koulun pihalla syntyy tappelu, ongelmaa ei ratkaise se, joka vierestä huudellen yllyttää ja kannustaa jompaakumpaa osapuolta. On kenties jopa provosoinut häntä tappelemaan. Ongelmaa ei ratkaise se, joka liittyy jommallekummalle puolelle ja menee mukaan mättämään. Ongelmaa ei ainakaan ratkaise se, joka levittää taustalla toisesta osapuolesta kuulemaansa juttua, jonka perusteella tappelu on itse asiassa täysin oikeutettu. Eikä ongelmaa pitkässä juoksussa ratkaise sekään, että kaikki vain seuraavat hiljaa vierestä.

Välituntia valvova opettaja voi tehdä intervention ja saada tappelun loppumaan. Osapuolille voidaan määrätä kasvatuskeskustelua tai jälki-istuntoa? Toinen voidaan todeta enemmän syylliseksi kuin toinen, hän saa kaksi tuntia ja toinen vain tunnin. Mutta mitä sitten? Poistuiko ongelma?

Mitä tarvitsemme? Tarvitsemme keskustelua asiakysymyksistä ilman identiteettikysymyksiä. Ei edes ”me” ja ”ne”, saati sitten ”me vastaan ne.” Vaikka sosiaalinen media, meemit ja klikkijournalismi helposti ruokkivat kärjistyksiä, yleistyksiä ja mustavalkoista kieltä, siihen ei tule lähteä mukaan. Jos konflikteja halutaan purkaa tai ennalta estää, tulee poistaa ne jännitteet, jotka niitä aiheuttavat. Se taas ei tapahdu ilman toisen kohtaamista ihmisenä, asiallista ja tasa-arvoista suhtautumista sekä kunnioittavaa kielenkäyttöä.

Naapuruussovittelija Miriam Attias on todennut, että: ”Konflikti jatkuu niin kauan, kun osapuolet saavat siitä enemmän energiaa kuin menettävät.” Mitä jos ei annettaisi konfliktin osapuolille sitä energiaa? Mennään yhdessä, positiivisesti ja ratkaisukeskeisesti eteenpäin.

Eikä haittaa olisi siitäkään että kohtaisimme toiset ihmiset yksilöinä. Päättelyketjut tyyliin ”koska kuulut ihmisryhmään x, olet varmasti tällainen ja tällainen” harvoin tuottavat mitään hyvää. Harva ihmisjoukko on oikeasti niin yhtenäinen, että tällaisia yleistyksiä voitaisiin tehdä.

Äitini ajoi kymmenisen vuotta sitten mökkitiellään kolarin. Paikalle saapui varsin runsaasti lähialueen asukkaita tapahtumia seuraamaan. Eräs isäntämies kommentoi heti tuohtuneena: ”Tää on tätä kun ei noi pihkaperäläiset ole ikinä kunnioittaneet kolmiota.”

Jäi mietityttämään. Se, että kaksi kuljettajaa törmää toisiinsa suunnilleen keskellä ei-mitään, on siis vedenpitävä todiste siitä, että toisella puolella kyseisen Tampereen ympäristökunnan takamaita mökkeilee jotenkin erilaisia, ainakin tässä suhteessa selvästi huonompia ihmisiä kuin toisella? Tai ainakin heidät voidaan kesämökin sijainnin perusteella jotenkin kategorisoida?

Vilpittömästi toivon, että tuleva eduskunta onnistuu siinä, että Suomi on jatkossakin mahdollisimman turvallinen maa. Siksi toivon, että Arkadianmäelle valikoituu osaava joukko edustajia, jotka hahmottavat sen, mistä asioista turvallisuutemme oikeasti koostuu ja mitkä ovat oikeat keinot näiden asioiden turvaamiseksi.

Ja tiedostavat vastuunsa asiasta jo kampanjavaiheessa.

01.06.2019Halutaan ostaa työminä
31.05.2019Kiitos sijaiset 2018-19
13.04.2019Miksi minä äänestän huomenna Kokoomusta?
05.04.2019Turvallista politiikkaa
21.02.2019Kiitos mainoksestasi, eduskuntavaaliehdokas
12.02.2019Teksti, jota ei koskaan pitänyt kirjoittaa
01.01.2019Pihapelipäivä
31.12.2018Tuttu helvetti vai tuntematon taivas? Vuosikatsaus MMXVIII
14.12.2018Damon #32
06.12.2018Itsenäisyyspäivänä 6.12.2018

Siirry arkistoon »