Teksti, jota ei koskaan pitänyt kirjoittaa

Share |
12.02.2019

Rutiini on tuttu. Tässä ei ole mitään uutta. Istun tämän saman pöydän ääreen, kaadan lasiin tilkan punaviiniä ja alan kirjoittaa Olli Lindholmista.

Olen tehnyt tämän kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Tekstin tilaaja ja käyttötarkoitus vain ovat vaihdelleet. Samoin kertojahahmo. Olen kirjoittanut satoja sivuja tekstiä, jossa kertojaminä on Olli Lindholm itse. Olen kirjoittanut lukemattomia juttuja, joissa joku toinen henkilö puhuu Olli Lindholmista – niin, että kertoja kuulostaa itseltään ja tekstin päähenkilö itseltään. Olen kirjoittanut juttuja kollektiivisessa muodossa, Yö-yhtyeen nimissä tai käyttöön. Myös sen kenties parhaan koskaan kirjoittamani tekstinpätkän, Kuolematon -kiertueen käsiohjelmatekstin.

Mutta tätä juttua minun ei koskaan pitänyt kirjoittaa.

Olin huomannut, että kirjalliset toimeksiannot Ollin suunnalta olivat jo vuosia sitten päättyneet. Emmehän me olleet viimeisiin kolmeen-neljään vuoteen enää edes tekemisissä. Ollilla oli uusi ihmissuhde, uusi bändi ja uusi Voice of Finland -julkisuus. Viimeiseksi jääneen kirjankin kirjoitti Arno Kotro. Kangasjärven Mikko, fantastinen persoona, jonka pyynnöstä teen ihan mitä tahansa koska tahansa jos siitä vain hänelle apua on, tilasi muutama vuosi sitten yhteen äänitteeseen kansitekstit. Niitä ei julkaistu, koska koko levykokoelmaa ei lopulta julkaistu.

Eikä tätäkään juttua kukaan tilannut. Tämä vain vaati kirjoittamaan itsensä. Niin paljon jäi sanomatta – ja tulee iäksi jäämäänkin. Se, ettemme enää Ollin aivan liian lyhyeksi jääneen elämän viimeisiksi jääneinä vuosina pitäneet yhteyttä, ei vähennä surua, jonka uutinen Pomarkun harjateräksen ennenaikaisesta poismenosta sai aikaan. Päinvastoin.

Kertojaminä näissä teksteissäni on siis ollut toisinaan viisikymppinen, toisinaan hieman kärttyisä, toisinaan aivan hulvattoman hauska porilaislähtöinen mies. Joskus tämän rakas lähes yhdeksänkymppinen äiti, joskus valloittava parikymppinen laulajalupaus Oulusta, joskus varttuneempi tamperelainen musiikkialan legenda, joka on suostunut haastateltavaksi sillä ehdolla, että kommentit kirjoitetaan tekstin sekaan niin, ettei mistään näy että hän on antanut haastattelun. Aina olen jotenkin suoriutunut.

Mutta nyt on vaikeaa kirjoittaa tekstiä niin, että kertojaminä olen minä itse. Tuntuu väärältä. Tuntuu yhdeltä niistä kuolleen julkkiksen siivellä esille pyrkivistä tyypeistä, jotka ovatkin itse asiassa olleet koko ajan kyseisen julkkiksen best friends forever ja juuri piti seuraavalla viikolla mennä yhdessä tekemään jotakin. Perskärpäseltä, jollaiseksi Olli minua kerran tekstiviestin välityksellä kutsuikin. Oikeutetusti. Iltalehdessä oli ollut kuva, jossa vuoden 2003 eduskuntavaalien äänisaalistaan tuulettavan Marja Tiuran taustalla pasastelee monttu auki - minä.

Olen yhden minä-muotoisen tekstin Yö-yhtyeestä kirjoittanut. Sellainen haluttiin Likaiset legendat -bändihistoriikin esipuheeksi, enkä aio kirjoittaa niitä juttuja enää uusiksi. Siinä kerrotaan yhteisestä taipaleestamme lähes kaikki sellainen, mitä kertoa tarvitsee.

Ei, ei meidän todellakaan pitänyt nähdä. Enhän käynyt vuosiin juurikaan edes keikoilla enkä omista bändin viimeisimpiä levyjä. Ne eivät vain enää herättäneet sellaisia tunteita kuin vaikkapa 30-vuotisjuhlakiertueen ensimmäinen keikka Tallinnassa vuonna 2011. Itkin koko ensimmäisen setin alusta loppuun. Siihen iltaan kulminoitui niin paljon. Vierelläni oli nykyisen aviomiehensä kanssa kirjojemme kustannustoimittaja Sari Rainio, josta noiden projektien myötä tuli minulle erittäin rakas ja tärkeä ihminen. Myös Sari, piinkova ammattilainen, oli silminnähden liikuttunut. Siinä, miten työ voidaan tehdä samaan aikaan tinkimättömän ammattimaisesti mutta kuitenkin suurella tunteella, oli näin jälkeenpäin ajatellen jotain aika tavalla Olli Lindholmin näköistä.

Ollin ystävän Vexi Salmen kerran antama haastattelu puhutteli minua aikanaan ja on vuosien aikana puhutellut useaan otteeseen. Siinä Vexi kertoi, ettei hänen oman poikansa kantaminen hautaan ole ollut hänen elämänsä kovin paikka. Hänen elämänsä kovin paikka on ollut Irwinin kantaminen maan poveen, sillä samalla mies joutui lopullisesti hautaamaan oman nuoruutensa. Samalla hän oli voimakkaasti tiedostanut sen, että ilman tuota arkussa lepäävää miestä, hänestä itsestäänkään ei koskaan olisi tullut sitä, mitä hänestä tuli. Voin kertoa, että tiedän tunteen. Olen loputtoman kiitollinen Olli Lindholmille siitä, että vinkkasi kerran Linnatuulessa pöytäänsä istumaan. Siitä tapaamisesta poiki lähes kahden vuosikymmenen ajan niin paljon kaikkea hienoa, että enpä olisi ikinä yhteenkään ”missä näet itsesi kymmenen vuoden kuluttua” -kysymykseen osannut mitään läheskään vastaavaa edes kuvitella.

Ne elämykset, joita Yön musiikki vuodesta 1983 aina viime vuosiin asti ovat tuottaneet, ovat vielä kokonaan toinen juttu. Mutta en kirjoita tätä Yö-yhtyeen fanina, musadiggarina enkä edes Yö-yhtyeen laulajalle. Kirjoitan Ollille. Miehelle, jota pitkään sain kutsua ystäväkseni ja jonka kanssa kokea asioita, joita en koskaan vaihtaisi mihinkään. Ja jolle olisin senkin voinut joskus sanoa vielä suorempaan, ettei minua oikeasti koskaan kiinnostanut tienaanko yhteisillä projekteillamme euroakaan. Joitain asioita ei vain voi rahassa mitata. Toivon, ettei Olli koskaan sellaista kuvitellutkaan, mutta varmaksi en asiaa tiedä.

Lähetän syvimmän mahdollisen osanottoni Ollin äidille, lapsille, kaikille läheisille, Satulle, Yö-yhtyeen entisille ja nykyisille jäsenille ja taustavoimille sekä Ollin ystäville ja faneille. Kiitän samalla viesteistä, joita itse olen monilta ihanilta ihmisiltä saanut, vaikka en olekaan oikea kohde niitä vastaanottamaan.  

Tätä juttua ei koskaan pitänyt kirjoittaa. Ei myöskään siksi, että Olli oli vasta 54-vuotias, ensi keväänä olisi tullut täyteen 20 vuotta täysraittiutta, mies oli elämänsä tikissä ja näyttikin about samalta viimeiset 25 vuotta. Olli oli ikoninen hahmo. Eivät sellaiset kuole.

Parhaat tekstit ovat kuin Michelangelon kuvaama veistoksen synty: Tekijä on poistanut kivestä kaiken ylimääräisen ja epäolennaisen, kunnes jäljelle on jäänyt se veistos, jota kivi on alunperinkin pitänyt sisällään. Tästä tekstistä ei sellaista tule, koska kokonaisuudesta jää puuttumaan jotain sellaista, mikä on ollut kaikille aiemmille Olli Lindholm -teksteilleni tyypillistä. Viimeistään niiden lopussa Olli on aina katsonut eteenpäin. Aina.

Nyt seuraavaa konserttikiertuetta ei enää tule. Yö-yhtyeen 40-vuotisjuhlakonserttia ei tule, ainakaan sellaista jossa Olli Lindholm esiintyy. Tuttu hahmo Hakametsän käytävällä ei enää koskaan Ilves-Ässät -ottelun erätauolla morjesta.

”Yö-yhtye on elämäntyöni ja siksi minulle hyvin rakas asia,” lausahti Olli aikoinaan aivan ensimmäisessä Yhden Yön tarina -kirjan haastattelusessiossa heti haastattelun aluksi. Uskon ja tiedän, että kaikille Ollin tunteneille ja yhtyeen uraa seuranneille, tämä asia kävi vähintäänkin selväksi.

Sitä kuitenkin toivon, että myös Ollille kävi selväksi miten rakas asia hänen elämäntyönsä on jo vuosikymmenten ajan ollut niin lukemattoman monelle ihmiselle. Itseni mukaan lukien.

Toivon myös, että Olli oli viimeisinä elinvuosinaan onnellinen. Sen olisin vielä kerran halunnut kuulla.

Parrasvalot ovat nyt sammuneet ja esirippu laskeutunut. Mutta musiikki jää soimaan.

Ja legenda elämään.

13.04.2019Miksi minä äänestän huomenna Kokoomusta?
05.04.2019Turvallista politiikkaa
21.02.2019Kiitos mainoksestasi, eduskuntavaaliehdokas
12.02.2019Teksti, jota ei koskaan pitänyt kirjoittaa
01.01.2019Pihapelipäivä
31.12.2018Tuttu helvetti vai tuntematon taivas? Vuosikatsaus MMXVIII
14.12.2018Damon #32
06.12.2018Itsenäisyyspäivänä 6.12.2018
04.10.2018Maailman opettajien päivänä
27.07.2018Rakkaudella esitetty - Suomen Kesäteatterin Jari Sillanpää -musikaali kesällä 2018

Siirry arkistoon »