Opettajien huoli on aito

Luokanopettaja Saija Pitkänen avasi viime viikonlopun Aamulehdessä keskustelun Tampereen koulujen nykytilanteesta. Lukuvuoden mittaan olen kuullut runsaasti saman henkisiä viestejä muualtakin. En usko, että Tampereen opettajat eri kouluissa toisistaan tietämättä ovat näitä ongelmia juuri nyt keksineet. Huoli on siten aito ja sitä on kuultava herkällä korvalla. Opettaja on koulun arjen paras asiantuntija ja koulutus kunnan kaikkein keskeisimpiä tehtäviä. Peruspalvelu, jonka on oltava kunnossa.

Tilastot osoittavat kuitenkin, että Tampereen perusopetukseensa käyttämä summa (yli 5.000 euroa oppilasta kohden vuodessa) on seutukunnalla varsin vertailukelpoinen. Silti palvelun laadussa on ongelmia. Tilanne on korjattava pikimmiten tai lasku kaupungille kasvaa ajan myötä moninkertaiseksi.

Ratkaisun löytäminen edellyttää mielestäni seuraaviin kysymyksiin vastaamista:

1)     Käytetäänkö perusopetuksen resurssit Tampereella optimaalisesti? Mitä saamme oppilasta kohden käytettävällä yli 5.000 eurolla per vuosi? Tuoko jokainen euro laadukkaampaa opetusta?

2)     Toimintaympäristöä ovat viime vuosina muuttaneet mm. uusi opetussuunnitelma, tuntijako ja perusopetuslaki. Näiltä osin palvelutarve on siis muuttunut. Lisäresurssien sijaan Tampereellakin perusopetusta on juustohöylätty.. Tulisiko nostaa käsi pystyyn virheen merkiksi ja korjata asia? Velaksi vai muista palveluista säästämällä? Mistä?

3)     Syntyykö perusopetuksessa ja varhaiskasvatuksessa työn kuormittavuus itse asiassa varsinaisen ydintehtävän hoitamisesta? Sekä lainsäädännön tasolla että opettajien edunvalvonnassa olisi mielestäni syytä tarkastella varsin kriittisesti opettajien 2010-luvulla muuttunutta toimenkuvaa kokous kokoukselta ja lomake lomakkeelta. Onko opettajan ensisijainen tehtävä edelleen opettaa?

Oman kokemukseni perusteella olen sitä mieltä, että pelkkä ryhmäkokojen vertailu vie helposti hakoteille. Olennaisempaa on se, millaisia tuen tarpeita ryhmässä on ja miten tukea on tarvittaessa saatavilla. Jos resursseja saadaan lisää, niitä tulisi mielestäni käyttää myös erilaisten joustojen lisäämiseen, luokkahuoneiden seinien kuvainnolliseen kaatamiseen.

Yhteiskunnassa olisi syytä ylipäätään käydä keskustelua siitä, mikä on koulun ja opettajan tehtävä ja mikä osa kasvatuksesta on selkeästi kotien vastuulla. Kuten aiemminkin olen kommentoinut, varmaa on se, että mikään kasvatustyö ei tuo optimaalista tulosta jos koulu ja koti eivät ole sen suhteen samalla sivulla. Koulua kritisoidaan niin Tampereella kuin muuallakin usein asioista, joiden syntyyn sillä ei ole osaa eikä arpaa ja joiden ratkaisemissa eivät mitkään lisäresurssit auta.

Samoin olisi hyvä käyttää mittarina perusopetuksen onnistumisesta tai epäonnistumisesta jotain muutakin kuin peruskoulun aikana tai välittömästi sen päätyttyä suoritettavaa testausta, kuten PISA-testiä. Oman kokemukseni mukaan ne tärkeimmät tulokset saavutetaan vasta paljon myöhemmin ja lämmittävin palaute opettajan työssä onnistumisesta tulee niiltä oppilailta, joilla peruskoulun aikana ei aina kaikki ole mennyt kuin siinä suomenruotsalaisten saaristolaishenkisessä lifestyle-ohjelmassa. ”Onnistumista” ei ole se, että ne oppilaat saadaan oppimaan, jotka kykenisivät siihen muutenkin.

Vaikka yläkoulun opettaja olenkin, Saija Pitkäsen esiin nostama huoli kuulostaa erityisen pahalta koska se tulee alakoulun puolelta. Siellä syntyneitä tai korjaamatta jääneitä ongelmia on erittäin vaikea enää yläkoulussa paikata. Tai se vasta kalliiksi tuleekin.

(Lyhennetty versio tekstistä on lähetetty Aamulehden mielipidepalstalle 2.3.2017)