Älkää viekö minulta isänmaatani

28.09.2015

Taisi olla vuosi 1984. Istun kotonani Epilässä ja kuuntelen radiosta jokavuotista Härmärock-konserttia. Ensimmäinen esiintyjä on suosikkiyhtyeeni Sielun Veljet, joka aloittaa esityksensä ennen julkaisemattomalla kappaleella On mulla unelma. Kappale, jossa Siniristilipulla pyyhitään persettä, saa radion ohjelmapäivystyksen tukkeutumaan tuohtuneista puhelinsoitoista. Kansa raivostuu - jo kauan ennen 2010-lukua ja nettiraivon luvattua aikaa.

Nyt on vuosi 2015. Istun tietokoneen ääressä ja katselen ulos Suomen syksyiseen luontoon. Hieno ja kaunis maa. Ikkunasta näkyy Tuomiokirkko, jonne olen useampanakin vuonna valtavalla draivilla ollut mukana järjestämässä koulun itsenäisyysjuhlaa. Sen takana on ravintola, jossa kävin vanhempieni kanssa aikoinaan syömässä ennen kuin lähdin suorittamaan varusmiespalvelustani ja vannomaan sotilasvalaani isänmaalleni. Ikkunasta näkyy entinen opinahjoni, jonka seinässä olevaa isänmaallista, joskin latinankielistä, Fennia vos genuit-alkuista tekstiä on tullut vuosien mittaan tuijotettua niin paljon että osaan sen edelleen ulkoa. Samaisessa pihapiirissä kaksi hienoa miestä, Jorma Kannila ja Raimo Virtanen opettivat minulle aikoinaan suomen erittäin rikasta ja kaunista kieltä.

Muistan hyvin missä olin kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden. Muistan missä olin kun Lordi voitti Euroviisut. Ei ihme, muistanhan jopa senkin miten pienenä poikana kirjoitin sairaslomalle jääneelle presidentti Kekkoselle ja toivotin pikaista paranemista. Muistan sen tunteen joka rinnassani oli kun ensimmäistä kertaa kuuntelin Maamme-laulua kentän laidalla nuorten koripallomaajoukkueen valmentajana.

Öykkärimäistä Kimi Räikköstä en ole koskaan voinut sietää, mutta Rosbergin ja Häkkisen maailmanmestaruudet muistan. Moni muukin urheilumuisto lämmittää edelleen. Olin tippa linssissä kun koripallomaajoukkue vuonna 2011 selvisi EM-kisoissa 12 parhaan joukkoon, sen olen kertonut ennenkin. Pidättelin kyyneleitä kun Niskanen ja Jauhojärvi voittivat Sotshissa kultaa ja radiosta kajahti legendaarinen: ”Pasila, Porilaisten marssi.” Ajattelin että olihan se hienoa vielä ainakin kerran elinaikanaan saada tuokin kuulla.  

Minä pelkään isänmaani puolesta. En siksi, että väestömme on nyt etnisesti kirjavampaa kuin ennen. Vaan siksi että isänmaallisuudesta ja nationalismista on tullut synonyymi suvaitsemattomuudelle ja suoranaiselle vihalle. Isänmaan nimissä tehdään väkivallantekoja viattomia ihmisiä kohtaan, luodaan pelon ilmapiiriä ja tuomitaan toisinajattelijoita - siis myös niitä, jotka eivät ole kunnon patriootteja.

ETYK:iä en vielä muista, presidentti Ahtisaaren Nobelin kyllä. Siihen väliin ja aikaan ennen sitäkin mahtuu merkittävää kansainvälistä toimintaa sillanrakentajana idän ja lännen välissä. Työtä rauhan hyväksi. Humanitääristä apua kriisialueille. Nyt olemme karsimassa kaikkea tuotakin, isänmaan ja sen omien kansalaisten edun nimissä tottakai.

Kuulen päivittäin järkyttäviä tarinoita siitä, miten jopa ihan tuttavapiiriini kuuluvat ihmiset saavat kadulla kuulla vihapuhetta, jos eivät täytä perinteisiä arjalaisia ulkonäkönormeja tai käyttäytymismalleja. Ja olen hämilläni, jopa peloissani. Mitä meille on tapahtunut?

On minullakin kysymyksiä siitä, miten maassamme käytetään rahaa. Olen minäkin pohtinut vaikkapa elintasosairauksia ja erityisesti alkoholin aiheuttamia kustannuksia ja niiden maksamista. Yksilön valintoja, jotka lopulta aivan muut henkilöt maksavat. Voisin kysyä onko tosiaan kovin isänmaallista toimintaa ja muutenkin ihan fine rahdata viinaa Virosta tai harjoitaa erinäisiä ammatteja pimeinä hyshys-hommina, kunhan sen tekee leijonariipus kaulassa ja Kiitos-paita päällä. Mutta ei asia siitä parane, että heittelen muita ihmisiä kivillä, ammuskelen ilotulitteilla tai kehotan heitä tappamaan itsensä tai painumaan jonnekin muualle minun maastani.

Meillä on edelleen hieno, omasta mielestäni maailman kaunein maa, jossa on paljon hyvää. Aineellinen hyvinvointimme on edelleen korkealla tasolla ja siitä on pitkälti kiittäminen myös aivan muita kuin meitä, jotka nyt saamme tästä vauraudesta nauttia.

Haluaisin voida edelleen sanoa sen leimautumatta ahdasmieliseksi, jopa rasistiseksi nurkkapatriootiksi, joka ei ymmärrä sen paremmin oman maansa kuin muunkaan maailman historiaa.

Muistatteko Saarijärven Paavon? Runebergin hahmo, periksi antamaton talonpoika, joka huonon satovuoden jälkeen painoi kahta kovemmin töitä ruokkiakseen itsensä ja vaimonsa ja lopulta hyvän sadon osuessa kohdalle antoi siitä puolet naapurilleen. Olen vuosia opettanut oppilaille kansallisen heräämisen yhteydessä, että Saarijärven Paavo oli hahmo, jonka ominaisuuksia haluttiin tuolloin Suomeen ja suomalaisuuteen liittää. Missä vaiheessa tämä muuttui? Menisikö Paavo nyt lakkoon, kapinoisi näkyvästi hallitusta vastaan, syyttäisi ahdingostaan henkensä edestä sotaa pakenevia muukalaisia tai antaisi naapurinsa kuolla rauhassa nälkään, sillä tämän oma vikahan huono sato viime kädessä on? Tuskin.

Siekkareilla taisi jo yli 30 vuotta sitten olla tärkeä viesti siitä, mihin äärinationalismi ja kansalliskiihkoilu voivat pahimmillaan johtaa. Taiteeseen kuuluu se, että joskus pitää vähän herätellä ihmisiä ja aiheuttaa vaikka pahennustakin. Kappale toimii edelleen.

Mutta Sibeliuksen Finlandiaa kuuntelen silti vielä mieluummin. Antakaa minun tehdä niin jatkossakin.

Älkää viekö minulta isänmaatani. Kiitos.

 

31.12.2023Vuosi 2023 - välimallin vuosi?
18.11.2023Entisen oppilaan puhe Hyhkyn koulun 120-vuotisjuhlassa 18.11.2023
13.11.2023Pitämättä jäänyt puheenvuoro budjettivaltuustossa 13.11.2023
29.06.2023Osapäivänatsi?
20.06.2023Ilon ja onnen päivä? PM Petteri Orpon hallitus 20.6.2023-
01.06.2023Kevätjuhlapuhe 1.6.2023
01.05.2023Avaussanat Tampereen Porvarillisessa Vapussa 1.5.2023
31.12.20222022 - parhaani tein ja se ei riittänyt
05.09.2022Rehtorin puhe Pispalan koulun paluujuhlassa 1.9.2022
09.08.2022Tuo tuska laulun tämän kirjoittaa

Siirry arkistoon »